Hän poimi kimpun tuoksuttomia vuorikukkia ja sammaleita. Ne Fränzchen saisi huomenna mukanaan matkalle. Siten häneltä kului suuri osa matkaa ja hän astui solasta ulos pahimman helteen jo kadottua. Hänen alapuolellaan lepäsi järvi peilikirkkaana ja sen pintaan kuvastui kirjava niitty toiselta rannalta, mäntypuut jyrkältä kallion kupeelta, ja ylimpänä paljaat harmaat vuorenhuiput. Hän antoi katseensa kulkea kalastajamökkiä kohti ja hänen tarkka silmänsä eroitti jokaisen laudanpalan talon katolla, valkeanharmaat kananpojat, jotka sipsuttelivat kanan perässä pihamaalla, vaatteet, jotka olivat ripustetut nuoralle kuivamaan. Ihmisiä ei näkynyt kuitenkaan missään; sillä tähän aikaan istui kukin nurkassaan puoleksi torkkuen työnsä ääressä. Sitä enemmän Eberhard hämmästyi, kun talon ovi äkkiä avautui ja hänelle aivan oudot kasvot ilmestyivät auringonpaisteeseen. Siinä oli nuori, pitkä mies vaaleissa kesävaatteissa, kasvot leveän olkihatun alla olivat niin piilossa, että vain sotilaalliseen maihin leikattu vaalea parta pisti esiin. Vieras seisoi hetken aikaa ikäänkuin tunnustellen ilmaa ja aurinkoa ja puhui sitten innokkaasti avonaisesta ovesta sisälle. Hetken kuluttua astui Lucilie ulos, hatutta, vain suuri päivänvarjo kädessä, joka varjosti hänen vienosti punoittavia kasvojansa. Hän seurasi vierasta rantaan, ja hetken kuluttua Eberhard näki, miten he soutivat kapeassa veneessä tyyntä järven pintaa myöten saareen. Vieras souti niin voimakkaasti, että he saapuivat nopeasti perille, jolloin hän hyppäsi maihin, tarjosi kätensä Lucilielle ja läksi hänen kanssaan käsikoukussa kävelemään pitkin rantaa koivujen ja korkean kaislikon lomitse, epäilemättä aikeessa kiertää pienen saaren ympäri.
Eberhardin sydän sykki niin rajusti, että hänen täytyi nojautua männyn runkoa vasten, jotta pyörrytyskohtaus menisi ohitse. Ken oli tuo vieras, joka kohteli Lucilietä noin tuttavallisesti, ja jonka mieliksi hän oli lähtenyt järvelle soutelemaan, vaikka joka kerta, kun hän näinä päivinä oli pyytänyt häntä sinne, hän aina oli vastannut kieltävästi? Kuka tuo vieras oli, jonka kanssa hän saattoi kulkea käsikoukussa ja jutella niin iloisesti, siltä ainakin hänestä näytti, unohtaa huolensa lapsen tähden ja heittää hänet kokonaiseksi tunniksi vain hoitajattaren huostaan? Olkoon hän kuka hyvänsä, niin hävitti hän nyt ainakin oikealla hetkellä sen unelman, jonka valtaan he kaikki täällä hiljaisessa sopukassa olivat kietoutuneet. Varmaankin hän, vanhana ystävänä, herätti Lucilien mielessä kaiken sen, mikä lapsen hengen ollessa vaarassa oli häneltä unohtunut, hänen suhteensa maailmaan, hänen ystävänsä ja ihailijansa, Eberhardille aivan oudot muistot, jotka kutsuivat häntä takaisin entiseen elämään, tuohon elämään, jonka kanssa Eberhard ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä. Sitä parempi! Niinpä hänen päätöksensä vain tulee sitä lujemmaksi, välttämättömyys helpommin suoritetuksi. Sillä hän tunsi liiankin hyvin, ettei hän voinut jakaa hänen läsnäoloaan kolmannen kanssa.
Pitkin harppauksin Eberhard kiiruhti jyrkkää tietä alas ja saapui uupuneena ja vapisevin polvin majatalolle. Kääntyessään nurkkauksesta näki hän matkavaunut vajan edustalla, ja tallissa, jossa talvisin lehmä asusti, pureskeli kaksi hevosta seimen ääressä. Välittämättä emännästä, joka näytti palavan halusta saada kertoa hänelle uutisia, meni hän lapsen huoneeseen, jossa pienokainen istui pöydän ääressä ja leikki uudella nukella. Max setä on täällä! huusi hän ilosta loistavin kasvoin häntä vastaan. Hän toi minulle nuken, joka osaa liikuttaa silmiään, ja sitten hän söi yhdessä äidin kanssa päivällistä ja nyt he soutivat saareen. Mutta he tulevat aivan heti takaisin, ja Max setä tahtoisi viedä meidät vaunuissaan pois täältä, mutta äiti sanoo, ettei hän tee mitään sinun luvattasi.
Fränzchen, vastasi Eberhard ja tarttui molemmin käsin lapsen kiharapäähän, pidätkö sinä minustakin vähäisen, vaikken voikaan lahjoittaa sinulle noin kaunista nukkea, vaan ainoastaan alppikukkia?
Lapsi katsoi häneen suurin silmin. Äiti on sanonut, että minun pitää rakastaa sinua lähinnä jumalaa, koska sinä pelastit minun henkeni. Minä rakastankin sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä, äitiä minä vain rakastan vielä enemmän ja jumalaa.
Eberhard kumartui suloisten kasvojen puoleen ja suuteli molempia kirkkaita silmiä sekä kalpeita huulia. Siinä teet oikein, Fräzchen, sanoi hän vaivalla, sen sinun äitisi ansaitseekin. Ja tässä ovat kukkaset ja sano terveisiä äidillesi.
Eberhard kääntyi pois ja astui ovelle.
Etkö jää tänne? huusi lapsi hänen jälkeensä. Etkö kerro minulle jälleen kaikellaista?
Perästäpäin! Perästäpäin! muuta hän ei saanut sanotuksi. Hoitajatar, joka samassa tuli sisään, koetti pidättää häntä ja ihmetteli hänen tuskallista ilmettään. Mutta hän tunkeutui vain hänen ohitsensa, kiiruhti huoneeseensa ja pani oven salpaan.
Jäätyään yksin valtasi tuska hetkeksi niin kokonaan hänet, että hän vaipui tuolille voimatta hillitä nyyhkytyksiään, jotka kouristusten tavoin vapisuttivat hänen rintaansa. Sitte hän päättävästi hypähti pystyyn, painoi nyrkkinsä sydäntä vasten, ikäänkuin pakoittaen sen rauhoittumaan ja alkoi koota vähäisiä tavaroitaan käsilaukkuunsa. Vain pienen kirjesalkkunsa hän jätti vielä pöydälle ja otti koneellisesti ystävälleen kirjoittamansa kirjeen käteensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut liittää siihen vieläkin jälkikirjoituksen. Mutta hän ei voinut löytää oikeita sanoja, laski sen viereensä ja kirjoitti sen sijaan tyhjälle paperille lyhyen sairaskertomuksen, jonka hän aikoi jättää jälkeensä siltä varalta, että lääkäriä vielä tarvittaisiin. Kirjoittaessaan hän tunsi jonkummoista tyydytystä sen johdosta, että hän kykeni ilmaisemaan ajatuksensa aivan selvästi ja että käsialakin oli selvää ja lujaa. Järkeäni en ainakaan ole menettänyt! sanoi hän ääneen itseksensä.