Hän oli juuri saanut kirjoituksensa valmiiksi, kun hän kuuli viereisestä huoneesta nopeita miehen askelia ja heti sen jälkeen kolkutusta ovelta. Vastenmielinen tunne valtasi hänet. Hänen oli mahdoton piiloutua tänne ja kuinka mielellään hän olisi kuitenkin tahtonut päästä tästä kohtauksesta. Hän avasi siis oven kasvoillaan ilme, joka oli omansa karkoittamaan sisäänpyrkijän. Mutta vaaleapartainen vieras, joka iloisesti astui huoneeseen, näytti olevan jo valmistunut kaikkea muuta kuin ystävälliseen vastaanottoon, eikä antanut sen vähintäkään pelästyttää itseänsä.

Rakas herra tohtori, sanoi hän teeskentelemättömällä ystävällisyydellä tarttuen Eberhardin käteen ja pudistaen sitä kiihkeästi, suokaa minulle anteeksi, jos häiritsen teitä. Lucilie sanoi minulle, että suututan vain teitä, jos yritän teitä kiittää. Mutta nyt ei mikään auta, minä en säikähdy, sillä olen sotilas ja kunniani ei salli minun pelätä ketään, ei edes hyväntekijäänikään. Siksipä sanon teille, vaikka se johtaisi kaksintaisteluunkin, että olen ikuisesti teille kiitoksen velassa ja että voitte aina luottaa minuun, niinkuin parhaimpaan ystäväänne. Te olette saanut ihmeitä aikaan, rakas tohtori, te ette ole parantanut vain pikku tyttöä, johon olen kiintynyt kuin omaan lapseen, vaan ennen kaikkea hänen äitinsä. Minä tuskin tunsin hänet, voin vakuuttaa teille. Sillä siitä saakka kuin hänen miehensä, veliraukkani kaatui taistelutantereella, ei mikään ole voinut lievittää hänen suruansa. Kuinka hänen ystävänsä ovat koettaneetkaan kaikella tavalla saada hänen elämäniloaan palaamaan! Seitsemän vuotta! Eiköhän niin pitkä aika riittäisi jo suruajaksi, ja meidän kesken sanoen, niin hellästi kuin olinkin kiintynyt veljeeni, niin ovat nämä vuodet tuntuneet minusta hiukan pitkiltä. Lucilie oli myös minun ihastukseni, mutta minä olin nuorempi ja oikea heittiö sotilastoverieni parissa, ja siksi minun täytyi väistyä Viktorin tieltä. Nyt minulla mielestäni olisi täysi oikeus vedota virkavuosiini; ettekö tekin ole sitä mieltä, herra tohtori? Ja kuitenkin, kaikkina näinä vuosina ei minulla ole ollut vähintäkään toivon kipinää. Olisin tahtonut nyt seurata hänen mukanaan taistelutantereelle, sillä koskihan tuo matka varsin läheisesti minuakin; mutta mitä vielä! Jyrkkä kielto! Kunhan hän palaa sieltä takaisin, tuumin mielessäni. Ehkäpä juuri tämä käynti haudalla saa käänteen aikaan. Ja minä odotin hänen takaisin tuloansa, tai ainakin kirjettä, ja kun kaksi, jopa kolmekin viikkoa kului, alkoi minua pelottaa, että jotakin ehkä oli tapahtunut, ja siksi pyysin lomaa rykmentistäni ja seurasin hänen jälkiänsä, kunnes ne johtivat minut vihdoin tänne kuolleen järven rannalle. Niinpä löysinkin täältä aivan toisen naisen, vähemmän luotaan torjuvan, vähemmän kylmän ja luoksepääsemättömän. Lapsen parantuminen näyttää tehneen hänen mielensä sovinnollisemmaksi yleensä maailmaa kohtaan, ja jos asiat kehittyvät niin pitkälle, että saan nimittää häntä läheisemmälläkin kuin vain "kälyn" nimellä, niin siitä olen teille, tohtori, kiitoksen velassa. Te olette murtanut jään, ja hänkin sen tuntee; hän puhuu teistä niin suurella ihastuksella, jotta voisi melkein tulla mustasukkaiseksi, jollei tietäisi, että kiitollinen äidin sydän mielellään kaikkea liioittelee.

Tätä naiivia tunnustusta seurasi hetken äänettömyys, jona aikana nuori upseeri astui edes-takaisin huoneessa, pysähtyi ikkunan ääreen ja koputti kädellään matalaan kattoon. Ja tässä barbarisessa loukossa te olette näin kauan tullut toimeen? alkoi hän jälleen hyväntahtoisesti naurahtaen. Totta tosiaan, tällainen lääkäri on vieläkin vähemmän hemmoiteltu kuin sotilas! No, kyllä me koetamme tehdä kaikki voitavamme ja hankkia teille enemmän mukavuutta. Sillä että te seuraatte meidän mukanamme, on itsestään selvää. Lucilie ei millään ehdolla suostuisi niin pian luopumaan henkilääkäristään.

Olen pahoillani, vastasi Eberhard levollisella äänellä, että kälynne odottaa liikoja minulta. Minun velvollisuuteni on täällä täytetty, pienokainen voi vaaratta lähteä täältä, vieläpä on se aivan välttämätöntäkin, jotta hän pääsisi paremmalle ruualle, kuin mitä täällä on tarjona. Olin juuri aikonut tilata vaunut huomiseksi, kun näin teidän omanne täällä. Ja koska, en voisi jättää potilaitani sen parempaan huostaan kuin teidän, niin teidän ei pidä panna pahaksenne, vaikka jo tänään sanon jäähyväiset.

Mahdotonta! huudahti nuori upseeri vilpittömällä hämmästyksellä. Minäpä sanon teille, siitä nousisi vasta hirveä melu, jos te noin äkkiä jättäisitte meidät. Lucilie ja Fränzchen ja vieläpä hoitajatarkin takertuisivat kiinni teidän takinliepeihinne, ja minun olisi pakko vetää tikarini esille ennenkuin te pääsisitte lähtemään.

Voihan se olla, että minulle koetettaisiin tehdä kovin vaikeaksi se, mikä ei ole vältettävissä, vastasi lääkäri vakavasti. Siksi on parasta, että te ette puhu mitään päätöksestäni, ja niin pian kuin tulee pimeä, lähden jäähyväisittä pois. Tähän olen kirjoittanut sairaskertomukseni; pankaa paperi talteen; toivottavasti ette kuitenkaan tule sitä tarvitsemaan. Sillä jos te matkustatte mukavasti pienen erän kerrallaan, niin matka tänä kauniina vuodenaikana tekee pikemmin lapselle vain hyvää. Ja antakaa minun nyt sanoa teille hyvästi ja pyytää teitä viemään viimeiset, sydämelliset tervehdykseni kälyllenne.

Herra tohtori, sanoi toinen, se ei voi olla teidän viimeinen sananne. Toivottavasti te päätätte vielä toisin. Minä otan nyt kuitenkin tämän paperin ja jätän teidät yksin, sillä näen että häiritsen teitä työssänne. Näkemiin asti!

Älkää antako minua ilmi, huusi Eberhard hänen jälkeensä. Nuori upseeri painoi sormen suulleen, tervehti sotilaallisesti ja kiiruhti, iloista säveltä hyräillen, vierastuvan läpi.

* * * * *

Tuskin kymmenen minuuttia oli Eberhard ollut yksin, astuen huoneessaan edes-takaisin aivan kuin vanki, joka on päättänyt karata, kun hän kuuli vierastuvan oven jälleen avautuvan ja askelten lähestyvän, jotka saivat kaiken veren hyökkäämään hänen sydämeensä. Vieläkö sekin! sanoi hän itsekseen. Samassa nuori rouva seisoi jo ovella ja loi Eberhardiin katseen, joka pakoitti hänet hämillään luomaan silmänsä maahan.