Ystäväni, sanoi nuori rouva liikutetulla äänellä, antakaa minulle anteeksi, että tunkeudun vielä kerran luoksenne, vaikka koetattekin väistää minua. Te aiotte lähteä poiskin sanomatta meille edes hyvästi. Minä huomasin sen lankoni puheesta, kun hän tuli luotanne, vaikka hän koettikin sitä kieltää, ja koska jo kauan aikaa olen jotain sellaista aavistanut, niin ei se minua hämmästytä, niin suuresti kuin olenkin siitä pahoillani. Olen teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että itse asiassa on aivan yhdentekevää, sanonko sen teille vielä kerran hyvästijättäessä vai en. Mutta te olette epäjalomielinen, kun ette salli minun tehdä teille kerrassaan mitään. Ja minä tunnen sittenkin niin selvään, etten olisi aivan kykenemätön tuottamaan teille iloa ystävyydelläni, jos teillä vain olisi hiukankin sitä luottamusta minuun, jota minulla alusta aikain on ollut teitä kohtaan. Teillä on salainen suru. Mitäpä antaisin, jos voisin ottaa hartioille edes kymmenennen osan siitä taakasta, joka painostaa teitä! Mitenkä hennon erota teistä, ehkä ikiajoiksi ja ajatella: se mies, joka on kohdellut sinua kuin kaikkein uhrautuvaisin ystävä, kärsii, etkä tiedä syytä siihen, et ole edes yrittänytkään häntä auttaa vain siksi, että pelkäsit näyttäväsi tunkeilevalta ja uteliaalta! Ei! jatkoi hän vilkkaammin, ja hänen poskensa alkoivat punoittaa, minä tiedän, että ette ole niin itsekäs, että sälyttäisitte näin sietämättömän taakan hartioilleni vain siksi, että olisitte liian ylpeä tunnustamaan naiselle tuskaanne.
Eberhard oli antanut hänen rauhassa puhua loppuun kohottamatta edes katsettaan maasta, ja vaikka Lucilie nyt vaikenikin,niin ei hän sittenkään katsonut häneen,sillä hänen täytyi koota koko voimansa voidakseen vastata hänelle.
Minä kiitän teitä, sanoi Eberhard niin huolettomasti kuin hän saattoi. Minä tiedän että te kysytte parhaassa tarkoituksessa. Ja minä vakuutan teille, että jos joku ihminen voisi vapauttaa minut painostavasta taakastani, niin en olisi liian ylpeä kääntyäkseni teidän puoleenne apua pyytäen. Minä olen voinut auttaa teitä; miksi kieltäytyisin vastaanottamasta teidän apuanne? Mutta on olemassa sellaisia asioita, joita ei mikään voi muuttaa; ja minusta olisi se mieletöntä heikkoutta, jos valittaisin tai vaivaisin suruillani ystäviäni. Erotkaamme, hyvä rouva. Kun te näette lapsenne jälleen kukoistavana ja terveenä, niin haihtuvat mielestänne kaikki ne haikeat muistot, jotka liittyvät kuolleeseen järveen ja niiden mukana sen ihmisenkin kuva, joka —
Eberhard keskeytti puheensa, sillä hän tunsi, että hän oli kadottaa mielenmalttinsa ja hän astui ikkunan luo kootakseen itsensä. Kun hän kääntyi jälleen nuoren rouvan puoleen, näki hän hänen nojautuvan oven pieleen kalman kalpeana, kasvoillaan sama tuskallinen ilme, jonka hän tunsi heidän ensi illastaan täällä.
Hyvä jumala, sanoi Eberhard, mikä teidän on, rouva Lucilie? Miksikä te kiihdytte noin, kun sanon, ettette voi minua auttaa? Jos te ette voi sietää sitä tunnetta, että olette minulle kiitollisuudenvelassa, niinkuin te sanotte, niin tietäkää, että olemme aivan kuitit. Jos minä olen jossakin määrin voinut auttaa teidän lapsenne hengen pelastumista, niin olette te sen sijaan pelastanut minun henkeni.
Lucilie katsoi hämmästyneenä tohtoriin.
Aivan niin, jatkoi hän, tuon pöydän ääressä minä kirjoitin sinä yönä, jolloin tutustuin teihin, erokirjeen elämälle. Tuossa se on vieläkin, ja minä, niinkuin näette, olen päättänyt toisin. Onko minulla syytä olla siitä teille kiitollinen, on toinen kysymys. Olemassa olemattomuudellakin voi olla varjopuolensa. Mutta olo, joka ei ole elämää eikä kuolemaa, tuollainen surkea välimuoto — no, se sikseen! Minkä te sille voitte, että se elämä, jonka te pelastitte, ei ollut enää pelastamisen arvoinen? Älkäämme pitkittäkö tätä vaikeaa eroa. Meidän tiemme kulkevat erilleen. Te palaatte kotiseudullenne, minä — sinne minne kohtalo johdattaneekaan, sillä se ajaa minua sokeasti eteenpäin aivan kuin poika, joka potkii kiveä jalallaan tietä pitkin. Minä kiitän teitä, rouva Lucilie, näistä ihanista päivistä. Pitkästä aikaa ne ovat olleet ainoat, jolloin luulin jälleen eläväni. Sääli, että niiden täytyy loppua, niinkuin kaiken maallisen.
Ja miksi niiden täytyy loppua? kysyi Lucilie ja katsoi Eberhardia arasti, miltei rukoilevasti silmiin. Miksi te ette seuraa meidän mukanamme?
Siksi, että — Hän vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta ja osuivat kirjeeseen, joka oli käsilaukun vieressä pöydällä. Ajatus iski hänen päähänsä.
Te haluatte todistusta siitä, sanoi hän, että osaan panna arvoa teidän ystävyydellenne, että en olisi liian ylpeä ottamaan vastaan teidän apuanne, jos yleensä olisin autettavissa? Ottakaa tämä kirje, rouva Lucilie, mutta luvatkaa minulle, että luette sen vasta huomenna. Tahdotteko niin tehdä?