TUHLAAJAPOIKA
Kirj.
PAUL HEYSE
Suomentanut
Helmi Krohn
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.
Tuhlaajapoika.
Bernissä eli seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla eräs kunnioitettava rouva, Helena Amthor, erään rikkaan ja arvossapidetyn porvarin ja raatimiehen leski, joka parhaassa iässään ja kukoistuksessaan kaksitoistavuotisen avioliiton jälkeen oli jäänyt yksin maailmaan kahden lapsensa kanssa. Siitä huolimatta hän oli vastannut kieltävästi kaikkiin naimatarjouksiin, vieläpä kaikkein edullisimpiin ja kunniakkaimpiinkin ja selittänyt, ettei hänellä elämässä ollut enää muuta tehtävää kuin kasvattaa lapsistaan rehellisiä ihmisiä. Mutta niinkuin usein sattuu, että liian suuri kiihko vaikuttaa aivan päinvastoin kuin mitä on tarkoitettu, kävi tässäkin. Vanhin lapsi, joka isän kuollessa oli yhdentoista-vuotias ja erittäin sukkela, mutta itsepäinen poika, olisi pikemmin tarvinnut miehistä kuritusta kuin hellän, liian myöntyvän äidin hoitoa, joka jumaloi tätä poikaansa liian varhain kadottamansa miehen kuvana, hennomatta vähimmälläkään tavalla vastustaa hänen useinkin yltiöpäisiä toiveitansa. Seurauksena oli se, että nuori Andreas käyttäytyi sitä huonommin mitä vanhemmaksi hän kasvoi ja palkitsi äitinsä mielettömän rakkauden tuottamalla hänelle raskasta sydänsurua. Kun äiti huomasi erehdyksensä, oli jo liian myöhäistä. Ei siinä pojan setien pyynnöt eikä nuhteet, eipä edes kaupungin viranomaisten vakavat varoitukset eikä sakkorahat, joita hän hurjan elämänsä vuoksi sai maksaa, voineet hillitä hänen villiintynyttä luonnettansa, yhtä vähän kuin huolestuneen äidin kyyneleetkään. Ja niinpä Helena rouva vihdoin suostui siihen, mikä hänen miehensä kuoleman jälkeen tuotti hänelle kaikkein katkerinta surua, nimittäin eroamaan pojastansa, sillä eräs Lausannessa asuva serkku, varakas kauppias tarjoutui ottamaan hänet taloonsa toivoen, että toinen ilma ja säännöllinen työ voisi vaikuttaa edullisesti isättömään poikaan. Andreas, joka silloin juuri oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, läksi kernaasti vanhasta syntymäkaupungistaan Lausanneen, toivoen serkkunsa valvonnasta huolimatta saavansa viettää vapaampaa ja iloisempaa elämää. Tuntematta sen suurempaa liikutusta hän jätti jäähyväiset äidilleen ja kaksitoistavuotiaalle sisarelleen, Lisabethille ja tallensi melkoisen matkakassansa huolellisemmin laukkuunsa kuin äidilliset varoitukset sydämeensä. Tuskin oli puoli vuotta kulunut, kun Lausannesta tuli tieto, että Andreas oli salaa karannut kaupungista jättäen jälkeensä pelisaleihin ja kapakkoihin velkoja sekä vieden mukanaan suuremman summan, joka hänen haltuunsa oli uskottu.
Tämän velan sekä kaikki muutkin rouva Helena Amthor maksoi epäröimättä sekä puhumatta siitä kellekään ainoatakaan sanaa; mutta joka kerta, kun häneltä tiedusteltiin hänen poikansa vointia, hän vastasi, että hänen kävi hyvin ja että hän kirjoitti hänelle aika ajoittain matkojensa varrelta. Tuo viimeinen tiedonanto ei ollutkaan väärä, sillä joka kerta, eikä se tapahtunut niinkään harvoin, kun pojalta rahat loppuivat, kääntyi hän äitinsä puoleen, eikä tämä koskaan antanut hänen turhaan pyytää. Mitä heidän kirjeensä muuten sisälsivät, sitä ei kukaan ihminen saanut tietää. Äiti ei enää koskaan maininnut poikaansa nimeltä eikä ruvennut itse hänestä puhumaan, jotta lopulta muutkaan eivät tahtoneet enää kosketella tätä hänen sydänsuruansa, ja Andreas ikäänkuin kuoli tai katosi koko kaupunginkin mielestä. Hänelle itselleen se näyttikin olevan mieleen; hän ei sanallakaan ilmaissut haluavansa käydä kotikaupungissaan. Kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi, ilmoitti hän vain lyhyesti holhoojallensa, että hän määräpäivänä oli tavattavana "Rebstockin" ravintolassa Strassburgissa ottaakseen vastaan isänsä perinnön. Holhooja, vanhemmanpuolinen mies, ei tahtonut eikä voinut matkustaa niin kauaksi tapaamaan nuorta holhokkiansa. Siksipä Helena rouva päätti itse lähteä tälle haikealle retkelle salaisesti vielä toivoen, että jälleennäkeminen voisi pehmittää pojan kovaa mieltä. Mutta kun hän kymmenen päivän kuluttua palasi takaisin, oli hänen kasvojensa alakuloinen ilme tullut vieläkin synkemmäksi kuin ennen, eikä kukaan sen jälkeen nähnyt hänen enää nauravan.
Ja kuitenkin oli kohtalo, joka oli sälyttänyt niin paljon raskasta hänen hartioilleen, antanut hänelle myös lohdutuksen, joka olisi voinut täysin parantaa vähemmän sairaan äidin sydämen. Hänen toinen lapsensa, Lisabeth nimittäin, joka oli kahdeksan vuotta nuorempi veljeänsä, oli yhtä hyvätapainen, taipuisa ja helläsydäminen ja yhtä suuressa määrässä kaikkien ihmisten lempilapsi kuin hänen veljensä kaiken tämän vastakohta. Ja näitä hänen hyviä ja kauniita ominaisuuksiansa, joskohta ne olivatkin hänellä veressä, ei vähimmälläkään tavalla oltu hoidettu eikä kasvatettu, sillä varsinkin ensi vuosina, jolloin Andreas oli vielä kotona, oli äiti kohdellut nuorempaa lastaan yhtä liioitellun ankarasti kuin lemmikkiään leväperäisesti. Lisabeth oli vain pieni koulutyttö, kun hän jo salaa vuodatti kyyneleitä huomatessaan äidin puolueellisuuden ja suri katkerasti, ettei hänelle annettu vähintäkään osaa niistä ystävällisistä sanoista ja hyväilyistä, joita äiti tuhlasi vallattomalle pojalleen. Sen sijaan kaikki ne nuhteet, joita poika pahoista teoistaan olisi tarvinnut, tulivat suloisen pienokaisen osalle, josta veli ei vähääkään välittänyt. Ja sittenkin lapsi pysyi lempeänä ja iloisena, ikäänkuin hän jo näin varhaisella iällä olisi käsittänyt koko sen onnettomuuden, joka järkytti äidin tasapainoa, ja päättänyt kärsivällisesti kestää ikäänkuin sairaan oikkuja sitä vääryyttä, jota hänelle tehtiin.