Myöhemmin, kun nuorukainen oli karannut Lausannesta ja yhä enemmän katosi maailman silmistä, parani äidin ja tyttären väli, sillä äidiltä ei jäänyt huomaamatta lapsensa jalo luonnonlaatu, joskin demooninen voima oli kahlehtinut häntä ja ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hänen haavoitettu äidinylpeytensä esti häntä tosin edes huokauksellakaan ilmaisemasta tyttärelleen, miten katkerasti hän suri poikaansa. Mutta kaikessa muussa hän soi hänelle nyt ensimäisen sijan sydämessään, ja usein tuntui siltä kuin hän olisi yrittänyt hyvittää kaikkea sitä, mitä tytär varhaisimmassa lapsuudessaan oli saanut kärsiä. Tosin hän vieläkin tuhlasi hänelle vain niukalti hyväilyjä. Mutta kun hän iltasin ennen maatapanoa siveli hennolla, läpikuultavalla kädellään tytön ruskeaa päälakea tai jonkun kerran suuteli häntä ja sanoi häntä "lapsi kullaksi!", punastui Lisabeth ilosta ja hänen sydämensä sykki niin kiihkeästi, ettei hän kokonaiseen tuntiin voinut nukkua. Myöskin piti äiti huolta siitä, siinä määrin kuin hänen vakava mielialansa sitä salli, että tytär sai nauttia nuoruuden iloja; niinpä hän sunnuntaisin kutsui hänen tovereitaan yksinäiseen leskentaloonsa ja sitä ympäröivään kauniiseen puutarhaan ja antoi tyttären kesäisin ottaa osaa huviretkiin ja pieniin maalaisjuhliin, joita seudun nuoriso pani toimeen; vain tanssitilaisuuksiin hän ei päästänyt häntä, niin siivosti kuin niissä käyttäydyttiinkin ja niin tarkasti kuin niissä vanhoja kunniallisia tapoja seurattiinkin. Tuntuipa siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton sulattaa sitä ajatusta, että sisar tanssisi samalla hetkellä kuin ehkä veli, kodittomana ja ilottomana epätoivoissaan lopettaisi onnettoman elämänsä. Sillä tuo ajatus seurasi kuin kummitus häntä yöt päivät laskien synkän varjon hänen sielunsa ylitse.
Talo, jonka Amthorit jo useammassa sukupolvessa olivat omistaneet, sijaitsi kaupungin yläosassa. Se oli kapea, kolmikerroksinen, ikivanha rakennus; seinät ja katot olivat sisältä laudoitetut ja vanhat silkkitapetit ja raskaat verhot antoivat sille kodikkaan leiman. Alakerroksessa oli keittiö sekä talon vanhan miespalvelijan ja taloudenhoitajattaren huoneet; toisessa kerroksessa äidin ja tyttären suojat, joista ovi johti puutarhaan; ylimpänä vihdoin raatimies-vainajan kirjasto- ja työhuone, joita myöhemmin Andreas oli käyttänyt. Pojan makuuhuoneessa ei siitä saakka kuin hän läksi kotoa ollut kukaan muu kuin vanha taloudenhoitajatar käynyt. Äiti ei koskaan astunut jalallaan sinne, ja sisarkin, kun hänen oli pakko mennä yläkerrokseen hakemaan jotakin kirjaa, hiipi henkeään pidätellen oven ohi, ikäänkuin huoneessa olisi kummitellut.
Olipa nyt syyskuun ilta, juuri se päivä, jolloin Lisabeth oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Päivän kunniaksi oli äiti kutsunut muutamia tyttären ystäviä taloon ja laulaen ja kaikenlaista iloa pitäen oli nuorilta aika huomaamatta kulunut aina lähemmäksi kymmeneen. Kävellen käsi kädessä ja keskenään kuiskaellen pimeässä puutarhassa, joka helteisen päivän jälkeen oli virkistävän vilpoinen, olisivat tytöt varmaan odottaneet vaikka keskiyön tuloa, jollei ukkosilma, joka nousi joen toiselta puolelta, olisi karkoittanut heitä kotiin. Palvelijattaret lyhtyineen olivat myös saapuneet heitä noutamaan, ja kun ystävättäret suudelmia vaihdellen olivat lausuneet jäähyväiset toisilleen, vallitsi puutarhanpuoleisessa suuressa arkihuoneessa tavanmukainen hiljaisuus ukkosen ensi jyrinän kajahdellessa yöhön.
Helena rouva, joka oli jättänyt nuoret yksin huvittelemaan, astui nyt tyttärensä luokse, joka seisoi avonaisessa balkongi-ovessa ja katseli puutarhan pimeitten pengerten yli alas joelle sen enempää ajattelematta, niinkuin usein käy juhlapäivän humun vaiettua, kun sielu jälleen tuntee olevansa yksin. Äiti laski lempeästi kätensä tyttären päälaelle, ja tytär nojautui mitään sanomatta äidin olkapäähän ikäänkuin etsien suojaa leimahtavalta salamalta, joka samassa halkaisi mustan pilviseinämän. Tule sisään, lapsi, sanoi äiti; pian alkaa sataa.
Tytär pudisti ääneti päätään. Hän katseli liikkumatta ihmeellistä näkyä, kirkasta valojuovaa taivaanrannassa, missä ukkospilvien toiselta puolen kohosivat Ylimaan lumen peittämät huiput kuun rauhallisessa valossa. Äiti, sanoi hän, miten suuri maailma on sentään. Tuolla kaukana ei rajuilmasta ole vähintäkään tietoa. Ja vieläkin kauempana, tuolla, missä tähti juuri syttyy Rothhornin yläpuolella, ei aavistettaisi mitään, vaikka koko maa menisi murskaksi.
Äiti ei vastannut mitään. Hänen ajatuksensa kulkivat — hän ei itsekään tiennyt missä, vaikka kylläkin kenen luona, sillä joka kerta pahalla ilmalla hän ajatteli poikaansa aivankuin vuosiakin sitten, kun tämä oli vielä pieni eikä iltaisin ollut palannut kotiin.
Kun tuuli karehteli joen pinnalla, alkoi tyttö jälleen puhua. Näyttääpä siltä kuin aallot värähtelisivät salaman iskiessä maahan. Sittenkin soitetaan ja tanssitaan tuolla alhaalla kapakassa. Kylläpä ihmiset ovat jumalattomia.
He lopettavat juuri; varmaan rajuilma säikähyttää heitäkin, arveli äiti. Ei kukaan ole niin kovaluontoinen, ettei jumalan varottava ääni joskus puhuisi hänen sielussaan. Mutta tulehan nyt sisään. Pähkinän suuruisia sadepisaria alkaa jo tippua.
Katsokaahan, äiti, sanoi tytär ja pidätti äitiä käsipuolesta, tuolla alhaalla ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla. Kapakan ovi lentää auki, ihmiset kiiruhtavat ulos, nuori tyttö on joukon keskellä, tikari välkähtää — kuulkaahan! He riitelevät keskenänsä. Oi, miten hurjaa joukkoa!
Ukkosen jyrinä piti juuri hiukan lomaa, jotta joen rannalta, puutarhapenkereitten yli saattoi selvästi kuulla kiivasta sananvaihtoa sekä aseitten ja lasien kilinää; kaikesta tästä melusta ja hälinästä välittämättä yksinäinen klarinetti lasketteli hurjia juoksutuksiaan ja lirityksiään.