Antaisin sata kruunua, sanoi Helena rouva rypistäen otsaansa, jos tuo kaupungin paheenpesä suljettaisiin. Voisivatpa melkein saada minut vanhoilla päivilläni muuttamaan toiseen taloon, jotta minun ei enää tarvitsisi nähdä ja kuulla tuota elämää.
Ja juuri kaikkein hempeimpinä hetkinä, lisäsi tyttö, kun kaikkialla muualla on hiljaista ja voisi rauhassa ajatella ja uneksia. Katsokaahan, nyt he siirtyvät talon edustalta joen yli vievälle portaalle. Jumalan tähden, he hyökkäävät aseineen toistensa kimppuun. He työntävät erään miehen vasten kaidepuuta — nainen heittäytyy heidän väliinsä — mies on saanut jälleen kätensä vapaaksi — kunpa he eivät heittäisi häntä jokeen —
Nyt jo riittää, sanoi äiti käskevällä äänellä; nyt sinä tulet pois oven luota. Kristillisiä ihmisiä varten ei ole tuollainen näytäntö, kun toiset, pahemmin kuin villipedot, käyvät toistensa kimppuun. Lue minulle iltarukous ja menkäämme sitten levolle.
Räikeä salama valaisi äkkiä rannalla seisovat talot, kapakan, joka sijaitsi saarella sekä joen vyöryvät aallot. Silmänräpäyksen aikaa saattoi selvästi eroittaa ihmisjoukon, joka temmelsi kapealla sillalla sekä punaisen hattutöyhdön kookkaan nuorukaisen päässä, joka koetti puolustautua suurta ylivoimaa vastaan, ainoana apunaan nainen, jonka päässä liehui valkea huivi; aseet välkähtivät ja naisen avunhuudot kajahtivat hiljaisen rantakadun yli — sitten pilvistä paukahti kova jyrähdys, ikäänkuin taivaankorkuinen talo olisi syössyt kumoon, rankkasade räiskyi maahan ja pimeä yö nielaisi kitaansa hurjan tappelevan joukon sillalla, jotta ei muuta silmä enää voinut eroittaa kuin punaisen valonhohteen kapakan ikkunasta.
Naiset olivat kauhuissaan vetäytyneet sisään, ja sillä välin kuin äiti hitain askelin kulki edes-takaisin mattojen peittämällä lattialla, istui Lisabeth pöydän ääressä, kädet ristissä kirjalla, joka oli avattuna hänen edessänsä ja katse kiintyneenä kauniiseen venetsialaiseen kukkamaljakkoon, jonka hän oli kummiltaan saanut syntymäpäivälahjaksi. Lukemista oli mahdoton ajatellakaan, sillä rajuilma olisi vaimentanut hänen äänensä; vielä mahdottomampaa olisi nukkuminen ollut; sillä hirmukuvat saattoivat hänen mielensä yhä tuskaiseksi. Lakkaamatta hän kuunteli ulkoa tulevaa ääntä. Hyvä jumala, rukoili hän miltei tietämättään, saata kaikki onnelliseen päätökseen! — Taaskin salama välkähti ikkunasta ja ovesta, joka oli vain puoleksi kiinni päästäen ukkosilman hengen tunkeutumaan sisällekin, ja silloin tyttö oli näkevinään ulkona puutarhapenkereellä varjon, joka hetkeksi pysähtyi ikkunan eteen heti kadotakseen jälleen. Äiti, huudahti tyttö kuiskaavalla äänellä, suljetaan ovi; joku on noussut muurin yli ja tullut —
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun ovi työntäytyi auki ja mies syöksyi huoneeseen. Jumalan tähden, huusi hän ja vaipui polvilleen puoleksi väsymyksestä, puoleksi rukoillakseen Helena rouvan jalkojen juureen, keitä lienettekin, jalot naiset, pelastakaa minut, jota aivan syyttä ajetaan takaa! He ovat kintereilläni; minne — huusi hän, kohoten jälleen pystyyn ja pyyhkäisten verentahraamat hiukset otsaltaan, — minne voin piiloutua, miten voin teidän sydäntänne liikuttaa? Jospa tietäisitte, miten kaikki on käynyt, miten aivan syyttömästi olen joutunut hirveään tilaan, jotta minua syytetään murhasta — oi, jalo neito, — hän kääntyi kalmankalpean tytön puoleen, joka kauhulla oli huomannut punaisen töyhdön vieraan hatussa, — jos teillä on veli, jota te rakastatte ja jonka ehkä, samoinkuin minunkin nyt, täytyy turvautua toisten vieraanvaraisuuteen vieraalla maalla, niin rukoilkaa ankaraa äitiänne, jotta hän ei ajaisi minua ulos pimeään yöhön, jossa taivas tiesi mikä häpeä minua odottaa. Teidän omien poikienne nimessä, jalo rouva —
Vaietkaa, keskeytti hänet Helena rouva kaamealla, vapisevalla äänellä, joka onnettoman korvissa kajahti vieläkin kauheammalta kuin ukkosen jyrinä. Ja luodessaan silmäyksen vieraaseen hänen kasvonsa kalpenivat siinä määrin, että tytär kiiruhti äitinsä luo tukeaksensa häntä, jos hän menisi tainnoksiin. Mutta hän tointui jälleen.
Sulje verannan ovi, sanoi Helena rouva hätäisellä äänellä nojautuen tuolin selkää vasten; ja kutsu Valentin tänne. Älä sano hänelle mitään. Mutta kiiruhda! Olen kuulevinani ääniä alhaalta penkereeltä.
Tyttö lukitsi silmänräpäyksessä raskaan verannanoven ja kiiruhti toista tietä ulos. Vieras jäi hetkeksi yksin äidin kanssa.
Te pelastatte kunniani ja vapauteni, sanoi vieras änkyttäen, ehkäpä henkenikin. Mutta uskokaa minua, jalo rouva, sen minkä teette, ette tee arvottomalle eikä kunniattomalle, ja äitini, joka uhraisi koko omaisuutensa lunastaakseen poikansa hengen, siinä tapauksessa että hän olisi joutunut rosvojen käsiin, on teidän jaloa tekoanne — Älkää sanoko enää sanaakaan, puuttui äiti nyt puheeseen. Sen minkä teen, en tee teidän tähtenne. Te olette veressä — katkaisi hän puheensa, kun hänen silmänsä osui vieraan olkapäähän, josta mustan silkkitakin läpi vuosi suuria veripisaria.