Ei se tee mitään, vastasi vieras nopeasti painaen kätensä kipeälle paikalle. Tuskinpa tunnen sitä. Suokoon jumala, että olisin itse yhtä vähäisiä naarmuja iskenyt. Mutta pelkäänpä —
Lisabeth astui sisään ja hänen jäljessään talon vanha palvelija. Valentin, sanoi rouva, saattakaa vieras yläkertaan ja valmistakaa hänelle vuode, — siihen huoneeseen — kyllähän te tiedätte. Ei kukaan saa tietää, että hän on talossa; Donatelle minä itse sen sanon. Tehän osaatte hoitaa haavoja. Tarkastakaapa vieraan olkapäätä, kaapissa ylhäällä on liinakangasta — piirongin laatikossa on myöskin paitoja — häntä on kohdeltava ikäänkuin hän olisi minun oma poikani. Menkää! Minä kuulen askeleita!
He kuuntelivat kaikki sykkivin sydämin. Sateen rapinan läpi kuuluikin kovaäänistä puhetta puutarhasta. Samassa vanha palvelija oli jo työntänyt vieraan ovesta ulos, ja äiti ja tytär jäivät yksin.
Lapseni, sanoi äiti vapisevalla äänellä, mene Donaten luo. Minun täytyy valehdella enkä tahtoisi, että sinä sitä kuulisit.
Äiti, sanoi tytär, antakaa minun jäädä teidän luoksenne. Minä menehtyisin tuskaan tuolla alhaalla. Älkää luulko, että varsinkaan minun silmissäni voisi tuntua väärältä mikään, mitä te teette pelastaaksenne ihmishengen.
Nyt kolkutettiin kolmasti ovelle. Lain nimessä! kuului ääni ulkoa, avatkaa!
Ken kolkuttaa näin myöhään? vastasi Helena rouva, ja hänen äänensä kuulosti rauhalliselta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Vääpeli ja vahtisotamiehet! kuului vastaus. Avatkaa, tai me murramme oven auki.
Mene, Lisabeth, sanoi äiti niin kovalla äänellä, että ulos saattoi kuulua joka ainoa sana. Totta tosiaan, onpa meidän vanhaan Bernin kaupunkiimme tullut uusia tapoja, kun vahtisotilaat voivat keskellä yötä ja sumua murtautua rauhalliseen taloon. Toivottavasti te voitte antaa tyydyttävän selityksen tähän käyntiinne, vääpeli, sanoi hän tulokkaille. Te tiedätte kuka minä olen ja etten anna talossani suojaa roskaväelle, joita poliisien tarvitsisi ajaa takaa.
Vääpeli, joka nopeasti oli silmännyt joka soppeen, pysähtyi hämillään Helena rouvan kookkaan olennon eteen ja laski silmänsä maahan kohdatessaan hänen lujan katseensa. Suokaa anteeksi, rouva Amthor, mutisi hän, viitaten kahdelle apulaiselleen ja käskien heidän jäämään ulos sekä vääntäen nolona tikarinsa kahvaa, me ajamme erästä hurjaa miekkosta takaa, joka alhaalla saarella on nostanut riitaa ja tehnyt itsensä syypääksi murhaan. Kun saavuin paikalle, sanottiin hänen paenneen tänne päin ja nopein askelin kiivenneen muurien, aitojen ja kukkapenkkien yli, ja teidän puutarhastanne me löysimmekin jälkiä sekä hansikkaan ikkunan luota. Siksi pidin velvollisuutenani —