Murtautua minun talooni, ikäänkuin kotini olisi murhamiesten pakopaikka! keskeytti Helena rouva vääpelin puheen ja silmäsi niin lujasti häneen, että parrakas mies katsoi lattiaan kuin rikoksesta kiinni saatu syyllinen häveten märkiä jälkiä, jotka hän mattoon oli jättänyt. Lähtekää pois ja pitäkää ensi kerralla paremmin varanne kenen ovelle te kolkutatte. Huomenna minä teen valituksen pormestarille ja raatimiehille sen johdosta, että kaupunki sietää tuollaista vallattomuutta ja huonoa elämää saarella, jotta poliisit voivat häiritä keskellä yötä rauhallisten naapurien rauhaa ja epäillä heitä rikoksentekijäin salaamisesta.
Mies aikoi vielä pyytää anteeksi, mutta Helena rouvan käskevä kädenliike, kun tämä osoitti hänet ovelle, esti häntä sen enempää sanomasta. Pää alaspäin painuneena hän poistui. Tuskin hän oli päässyt kynnyksen yli, niin Lisabeth työnsi jälleen salvan eteen, mutta vaipui sitten tuolille ja huokasi syvään, siinä määrin oli pelko ja tuska tänä lyhyenä hetkenä järkyttänyt hänen mieltään.
Jää sinä tänne, sanoi äiti hetken kuluttua. Sytytä kynttilä, minä menen ylös.
Äiti, uskalsi lapsi inttää vastaan, ettekö tahtoisi mielemmin — te olette ilmankin jo niin kalpea, se kysyy liiaksi teidän voimianne.
Helena rouva ei vastannut mitään, otti vain kynttilän tyttärensä kädestä ja poistui huoneesta jäykkä ilme kasvoillaan, ikäänkuin ei mitään pahempaa enää olisi voinut hänelle tapahtua. Hän oli ankara ja ylpeä nainen, joka aina oli pitänyt itseään liian hyvänä alentuakseen valehtelemaan. Nyt hän oli kuitenkin sen tehnyt, alentanut itseään sekä omissa että lapsensa silmissä ventovieraan tähden, jolla ei ollut minkäänlaista oikeutta vaatia häneltä tällaista uhrausta, vaan oli ainoastaan vedonnut hänen sydänsuruunsa.
Ovi, jonka kautta hän poistui, jäi puoleksi auki; Lisabeth kuuli, miten raskain askelin äiti nousi portaita ylös, miten hän useampaan kertaan levähti, ikäänkuin henkeä vetäen ja voimia keräten voidakseen astua kadotetun poikansa huoneeseen, missä hän ei vuosikausiin ollut käynyt.
Hän makaa tiedottomana, sanoi vanha Valentin, joka astui emäntäänsä kynnyksellä vastaan. Olen sitonut hänen haavansa, mutta kun yritin pukea hänen ylleen puhtaan paidan, kaatui hän kuin kuollut käsiini. Minä lähden kylmää vettä hakemaan; muuta hätää ei hänellä ole, verenhukka on siihen vain syynä, sillä verta hänestä pursui kuin vettä kaivosta.
Palvelija kiiruhti portaita alas, ja Helena rouva astui huoneeseen.
Vieras makasi siellä vuoteella, silmät ummessa, suu ikäänkuin tuskasta puoleksi avoinna, jotta hampaat kiiluivat esille. Kalpealta otsalta olivat vaaleat hiukset pois pyyhkäissyt ja verta ja vesipisaria tihkui esille. Maahan oli pudonnut hattu, silkkitakki sekä aivan verinen paita, jonka palvelija oli vaihtanut puhtaaseen. Helena rouva vapisi polvia myöten nähdessään tämän vieraan yllä hienon liinaisen vaatekappaleen, jonka hän itse oli poikaansa varten kehrännyt ja kutonut ja nimimerkillä varustanut. Jotta hän ei tarvitsisi nähdä huonetta, kiinnitti hän katseensa nuorukaiseen, jonka kasvojen ilme, niiden kalpeudesta huolimatta, oli huoleton ja poikamaisen hyväntahtoinen. Että hän varmaan oli kelvollisten ihmisten lapsi, sen Helena rouva heti hänen puvustaan oli päättänyt, ja hänen äänensä liikuttava sävy, kun hän rukoili häneltä apua, kaikui yhä vielä hänen korvissaan. Äidillinen tunne valtasi hänet, ja suuret kyyneleet vierivät hänen kuihtuneita kasvojansa pitkin. — Sitten vanha palvelija palasi uudelleen huoneeseen tuoden mukanaan ruukullisen raikasta vettä aikoen ruveta valelemaan tainnoksissa olevan ohimoita. — Antakaa minun se tehdä! sanoi emäntä ja otti sienen hänen kädestään. Hakekaa etikkaa kaapista sekä myös pullollinen vanhaa viiniä. Toinnuttuaan hän kaipaa vahvistusta. — Sitten hän pesi veren hänen hiuksistansa ja kostutti kostealla sienellä hänen huuliaan. Nuorukainen tointui, avasi silmänsä ja nähdessään pelastajansa, jalon rouvan vuoteensa ääressä, aikoi hän kohota istualleen ja ruveta puhumaan. Mutta Helena rouva vaati häntä lempeällä äänellä pysymään alallansa ja alistumaan hänen hoitoonsa. Minä voin jo paremmin, huokasi nuorukainen puoli-ääneen, tavoitellen Helena rouvan kättä painaaksensa sen huuliansa vasten. Oi, miten paljon te teette minulle! Jospa äitini näkisi teidät! Ettekä te edes tunne minua, vaan voisitte uskoa minusta vaikka mitä. Antakaahan kun ensin kerron teille kaikki.
Ei enää tänään, keskeytti Helena rouva häntä ja laski kätensä hänen huulilleen. Te olette kadottanut liiaksi verta, ensin teidän täytyy taas toipua. Minä jätän teidät nyt vanhan palvelijani huostaan, hän valvoo yön teidän luonanne. Toivottavasti te nukutte hyvin ja olette jo miltei terve huomen-aamulla. Hyvää yötä!