Hän poistui huoneesta silmäilemättäkään kaikkia niitä kaluja, jotka herättivät hänen mielessään vain katkeria muistoja. Mutta tultuaan pimeään porraskäytävään, nojasi hän hetkeksi päätään seinää vasten ja nyyhkytti salaa. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen aikaa, sitten hän kohotti taas päänsä pystyyn ja palasi tyttärensä luo. Valentin arvelee, ettei ole mitään vaaraa, sanoi hän. Menkäämme levolle.
Äiti, sanoi tytär, luuletteko, että hän on murhaaja? Koko hänen olennossaan on jotain, joka sanoo, ettei hän voisi tehdä edes eläimelle pahaa, saatikka ihmiselle.
Mutta toisaalta, miten hän on voinut joutua tuohon kapakkaan? sanoi äiti ikäänkuin itsekseen.
Siksi että hän on vieras paikkakunnalla, sanoi tytär innokkaasti. Hän ei puhunut Sveitsin saksaa, sen kai tekin kuulitte, äiti kulta?
Turhaa on tätä asiaa sen enempää ajatella, katkaisi äiti äkkiä puheen. Tule nukkumaan, lapseni. Rajuilmakin on nyt lakannut.
He panivat nyt maata tyttären ensiksi luettua iltarukouksen. Mutta puoliyö oli jo aikoja sitten mennyt ohitse, eikä kumpainenkaan ollut vielä saanut unta. Lisabeth näki koko ajan edessään vieraan rehelliset, pelokkaat silmät, kun tämä rukoili hänen apuaan saadakseen äidin taipumaan, hänen veren tahraaman otsansa sekä punaisen töyhdön, ja kuuli taas sillä välin naisen äänen, kun tämä heittäytyi tappelevien väliin sillalla. Mutta Helena rouva kuunteli ääntä ylhäältä. Sillä hänen makuusuojansa yläpuolella oli juuri se huone, missä haavoittunut makasi, ja hän tuumi, miten usein hän oli valvonut aina aamuun saakka odottaessaan Andreasta kotiin juomingeista, ja miten hän, kun hoipertelevat askeleet vihdoin olivat kuuluneet, oli unen asemesta saanut kyyneleitä silmiinsä. Nyt oli ylhäällä kylläkin hiljaista. Aika ajoittain kuului vain vanhan Valentinin yskiminen. Rouva Helena istui tyynyjen varassa ja koetti rukoilla. Herra Jumala, rukoili hän, anna hänen ulkona maailmassa löytää äiti, joka auttaa häntä hädässä, ja kun ei kukaan enää häntä armahda, niin anna hänen löytää tie oikean äitinsä luo, jotta en kuolisi ennenkuin olen saanut pidellä hänen kättänsä omassani!
* * * * *
Päivä häämöitti vasta kalpeana ja sumuisena pienten pyöreiden ikkunaruutujen läpi huoneeseen, kun Helena rouva jo nousi vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti.
Nuku vielä tunnin aikaa, lapsi, sanoi hän Lisabethille, joka myös alkoi liikkua. Minä menen yläkertaan katsomaan vierastamme.
Mutta tyttökään ei malttanut enää levätä. Salaa hän nousi, pani vaatteet ylleen ja hiipi varpaillaan äidin jäljessä. Portaissa hän tapasi Donaten, joka kantoi vatia.