Hän vaikeni eikä uskaltanut katsoa Hubertiin; mutta Marianne kuuli, miten nuoren miehen rinta aaltoili.
Parasta, että me keskeytämme tämän keskustelun, sanoi Hubert vihdoin. Nyt se on kuitenkin liian myöhäistä; minä näen sen selvästi. Silloin minut hyljättiin pojan vuoksi. Siihen minun täytyi alistua. Mutta minun ylpeyteni ei salli sitä, että minut nyt otettaisiin taaskin pojan vuoksi. Minä ymmärrän kyllä, että teistä juuri nyt on vaikea olla erossa Fritzistä ja sen tähden olisitte taipuvainen tulemaan minun vaimoksenikin. Mutta niinkuin jo sanoin, sellaiseen olen minä sentään liian hyvä. Minä olen kerran ollut onnellinen avioliitossani, ja minun vaimoni rakasti minua minun itseni vuoksi. En tahdo tehdä itseäni huonommaksi kuin olen; siksi hänen muistonsa on minulle liian pyhä. Ja sen vuoksi on parasta, että jätämme asian sillensä, ja täksi päiväksi sanon teille nyt hyvästi. Minulla on työtä metsässä, ja te pidätte huolta siitä, että Fritz saa kaikki mitä hän tarvitsee.
Hän tarttui lakkiinsa, joka oli pöydällä, ja kääntyi ovelle. Marianne seisoi liikkumatta.
Pitääkö minun todellakin paljastaa itseni kokonaan, ettekö te tahdo säästää minulta lainkaan rangaistustani? sanoi hän. Tiedättekö te siis, miksi minä pidin niin kovaa kiirettä antaessani teille kieltävän vastauksen ja miksikä en päästänyt teitä enää luokseni? Siksi että pelkäsin, että lopulta joutuisin sittenkin tunteitteni valtaan ja ajattelisin enemmän omaa onneani kuin lastani. Luuletteko, että olisin sallinut kenenkään muun suudella minua? Joskin olen yhtä kuumaverinen kuin kuka muu hyvänsä, niin en sittenkään ole muulloin ollut niin antelias, sen täti voi todistaa. Mutta että teihin en suuttunut, se todisti vain, miten kiintynyt jo silloin olin teihin, ja siksi minä tuumin mielessäni: jollet nyt heti tule järkiisi, niin on kaikki mennyttä, etkä sitten enää kysy, onko se Fritzille hyväksi vai ei. Ja siksi — miksi te katselette minua tuolla tavalla? Eikö sekään vielä riitä? Pitääkö minun sanoa se teille vieläkin selvemmin, että olin rakastunut teihin kuin hullu — —
Kaksi minuuttia myöhemmin avasi emännöitsijä, joka talutti poikaa kädestä, oven auki, mutta vetäisi sen heti taas kiinni.
Miksi me emme mene sisään? sanoi Fritz. Ei nyt, lapsi, vastasi vanha vaimo hämillään. Mutta ole huoleti; minun luullakseni ei kestä enää kauan, ennenkuin saat isän. Tulehan, niin lähetämme hevosen pois. Tänään sinun äitisi ei varmaankaan lähde täältä. —
Ja kuitenkin tuo uskollinen sielu erehtyi. Kun kuu kurkotti metsään, astuivat nuo kaksi ihmistä, jotka olivat löytäneet toisensa, hitaasti käsi kädessä Kehliin johtavaa tietä myöten. Heillä oli niin paljon sanottavaa toisilleen, että heidän täytyi usein pysähtyä henkeään vetämään. Hubert katsoi silloin joka kerta ikäänkuin loihdittuna Mariannea kasvoihin, jotka hymyilivät kuutamossa. Tämä ainoa keväinen yö korvasi monin kerroin koko pitkän, ankaran talven.
Kun he saapuivat kaupungin ensimäisten talojen kohdalle, sanoi Marianne: Anna minun nyt mennä yksin. Minä jään majataloon yöksi, ja jos sinulla on aikaa, niin tule luokseni jo varhain Strassburgiin. Mutta katoa nyt jo silmistäni. Sillä muuten minä käännyn takaisin sinun kanssasi, etkä sinä pääse koskaan minusta eroon, ja kaiken täytyy kuitenkin käydä säädyllisesti, jotta sinun väkesi ei saisi sanoa, että taloosi on tullut joku kunniaton maankiertäjä. Vie tämä suudelma lapselleni ja vielä toinenkin — ja kolmaskin, ja sitten sitä jo saa riittää!
Vielä yksi, sanoi Hubert, sulkien suloisen olennon lujasti syliinsä, vielä yksi suudelma, Marianne, meidän lapsellemme. Vai enkö minä saa Fritziä kaupanpäällisiksi ottaessani sinut?
Tietysti, sanoi Marianne punastuen ja painautui häneen; siinä onkin ainoa omaisuuteni, jonka tuon taloon!