Tahtoisin vielä kysyä, miten maksun laita on, riittääkö teille se, minkä hänestä kummeille olen maksanut?
Hubert oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi: Se ei voi tulla kysymykseenkään. Ken minun luonani asuu, on myös minun vieraani. Te voitte luottaa minuun kun sanon, ettei Fritz tuota minulle vaivaa eikä kustannuksia, ainoastaan iloa.
Hyvä on, sanoi Marianne; sitten kiitän teitä jo edeltäkäsin. Mutta siinä on vielä toinenkin asia. En tiedä, onko se teille mieleen, jos silloin tällöin tulisin häntä katsomaan, noin kerran viikossa. Sillä koska hän on ollut sairas, niin en malttaisi olla sitä tekemättä.
Taaskin Hubert oli vaiti. Tietysti! sanoi hän sitten. Sen asian me voimme aivan helposti järjestää. Sunnuntaina viikon kuluttua olen poissa, ja yleensäkin voin asettaa siten, etten sunnuntaisin ole kotona. Silloin voitte olla täällä niinkuin haluatte.
Mutta se ei käy päinsä, sanoi Marianne epäröiden. Silloinhan karkoittaisin teidät kotoanne. Enkö voisi käydä täällä, vaikka te —
Äkkiä hän muutti äänensävyään ja astui Hubertia askeleen lähemmäksi katsoen häntä lämpimästi tummilla silmillään. Ei, sanoi hän, tällä tavalla me emme pitkälle pääse. Minun täytyy puhua suuni puhtaaksi; jos sen johdosta saan kärsiä, niin olen sen ansainnutkin; miksi silloin käyttäydyin niin pahasti. En ole tullut tänne yksin Fritzin tähden, vaan myöskin itseni; sillä tuhannesti olen katunut ylpeyttäni enkä saa rauhaa ennenkuin tiedän, että te ette ole enää minuun suuttunut.
Jollei muusta ole kysymys, vastasi Hubert välinpitämättömästi, niin voin rehellisesti vakuuttaa teille, etten ole enää pahoillani.
Niin, mutta hiukan ystävällinenkin mieleltänne, sanoi Marianne ja ojensi suloisella liikkeellä, hiukan arasti, mutta samalla luottavasti kätensä Hubertille. Olisin kovin pahoillani, jatkoi hän panematta huomiota siihen, ettei Hubert tarttunut hänen käteensä, jos te karttaisitte minua joka kerta, kun tulen Fritziä tervehtimään. Sillä minun täytyy tunnustaa, että minulta puuttui paljon enemmän kuin mitä olin aavistanutkaan, kun te että enää tullut luokseni. Vasta myöhemmin huomasin, miten hyvää te tarkoititte ja ettei teissä ollut vähintäkään vilppiä.
Minä kiitän teitä hyvästä ajatuksestanne, sanoi Hubert synkkänä. Mutta asia on nyt kerta sellainen kuin se on.
Mutta pitääkö sen tälleen jäädä? sanoi Marianne ja loi silmänsä maahan. Minun pitäisi hävetä, kun puhun tällä tavalla, mutta sama asiahan se sittenkin on. Jos te olette vielä samaa mieltä kuin silloinkin — tiedättehän — kun minä ompelin samettitakkia ja te kysyitte minulta ja minä olin niin valmis vastaamaan kieltävästi —