Hubert oli hypännyt ylös tuoliltaan ja kiiruhtanut ikkunan ääreen. Tietä pitkin vierivät ajopelit, ja niissä istuivat nuo molemmat, joita hän ei koskaan enää luullut näkevänsä.
Hetken aikaa hän töin tuskin saattoi hengittää. Sitten hän sanoi: Menkää ulos ja ottakaa lapsi huostaanne, Katrina. Minä lopetan vain tämän kirjeen.
Uskollinen palvelija aavisti hämärästi, miten hänen isäntänsä laita oli. Hyvänen aika, sanoi hän, miltä Fritz rukka näyttää, niin laihalta ja huonolta, hän, joka vielä jouluna oli niin pyöreäposkinen! Varmaankin hän on sairas. Minä kiiruhdan hänen luokseen.
Hän läksi huoneesta ja avasi ulko-oven. Ajopelit pysähtyivätkin samassa, Marianne nousi niistä ja nosti pojan maahan. Onko herra metsänhoitaja kotona? kysyi hän. Annappas kättä, poikaseni, Katrinalle, ja mennään sitten heti sisään, hevonen saa sen aikaa odottaa. Vieläkö orava on hengissä? kysyi hän sitten. Mutta odottamatta, vastausta hän tarttui lasta käteen kiinni ja talutti hänet sisään.
Kun he astuivat yhtenä huoneeseen, istui Hubert pöydän ääressä ja katsoi heihin ikäänkuin johonkin hänelle aivan välinpitämättömään vieraaseen. Mutta hän oli yhtä kalpea kasvoiltaan kuin Marianne punakka, ja noustessaan ylös ja lausuessaan liikutuksensa vallassa muutamia kohteliaita sanoja, ei hän voinut olla ihmettelemättä äidin hilpeää käytöstä, varsinkin kun poika näytti kalpealta ja huonolta.
Suokaa anteeksi, sanoi Marianne, ja hänen poskensa alkoivat vieläkin enemmän punoittaa, että me jälleen uskallamme näyttäytyä täällä, vaikka me viimeksi niin epäkohteliaalla tavalla täältä poistuimme. Emme me teitä vaivaisiltaan, jollei hätä meitä siihen pakoittaisi. Katsokaa, miltä poika parka näyttää. Joulun jälkeen hän sairastui tuhkarokkoon, ja tauti oli niin kova, ettei hän kaikesta hoidosta huolimatta ottanut voimistuakseen. Nyt on lääkäri määrännyt hänet maalle, raittiiseen ilmaan, sillä kaupungissa hän ei pitkiin aikoihin voi parantua. Ja koska hän sairautensa aikana alituisesti puhui metsästä ja oravasta ja hyvästä Katrinasta — ja myöskin teistä, niin päätin kysyä teiltä, olisiko hän teille kovin suureksi vaivaksi, jos hän olisi täällä pari viikkoa, vain sen verran, että hän tulisi jälleen punaposkiseksi. Sillä en koko maailmassa tiedä ketään muuta, jolle voisin pojan uskoa. Mutta jos me tulemme sopimattomaan aikaan ja olemme teille vaivaksi —
Poika oli tällä välin irtaantunut äidin kädestä ja keksinyt rakkaan oravansa, joka heti hyppäsi hänen olkapäälleen.
Katsokaa, sanoi Hubert, hän on täällä aivan kuin kotonaan. Te teitte oikein tuodessanne hänet tänne. Kyllä me koetamme hoitaa häntä. Eikö totta, Katrina?
Voi tuota rakasta lasta, sanoi vanha vaimo, me kannamme häntä käsillämme! Minä lähden heti paikalla keittämään hänelle soppaa. — Hän kiiruhti kuitenkin ensin pojan luo, silitti hänen poskeaan, riisui palttoon hänen yltään ja puhutteli häntä hellin sanoin. Saanko minä ampuakin? kysyi poika. Antakaa hänelle jousipyssy, Katrina, sanoi Hubert. Tiedättehän minne olen sen pannut talteen. Niin, poikaseni, ei sinulta täällä mitään puutu. Sepä hyvä, ettet kokonaan ole unohtanut setä Hubertia.
Vanha nainen vei pojan eteiseen ja antoi hänelle siellä jousipyssyn. Silloin sanoi äiti: