Marianne loi Hubertiin vielä viimeisen silmäyksen, joka kiivaista sanoista huolimatta ei ollut epäystävällinen ja sitten hän kääntyi mennäksensä ja astui ovesta ulos. Hubert kuuli, miten hän haki keittiöstä pojan, joka jälleen oli iloisella mielellä, laski juomarahan penkille emännöitsijää varten, kun tämä ei mitenkään suostunut ottamaan sitä vastaan, ja läksi sitten Fritzin kanssa pois talosta. Silloin Hubert hyökkäsi ikkunaan katsoen heidän jälkeensä. Marianne kantoi poikaa käsivarrellaan, ikäänkuin rosvo olisi ajanut heitä takaa, ja hän kulki niin pitkin askelin, että hän jo muutaman minuutin kuluttua katosi näkyvistä. Silloin nuori mies joutui kokonaan tuskan valtaan. Hän itki, ensi kertaa vaimonsa kuoleman jälkeen. Mutta ei yksin surusta. Viha ja harmi kuohui hänessä, eikä intohimo laskeutunut ennenkuin se oli täyteen valtaansa purkautunut. Kyyneltynein silmin hän katseli vielä ympärilleen, nosti joulukuusen pöydältä alas ja taitettuaan siitä kaikki oksat hän työnsi ne räiskyvään tuleen. Sitten saivat linnoituspulikat seurata jäljessä, ja kun viimeinen leimahti tuleen, katsahti hän siihen, ikäänkuin kaikki olisi nyt lopussa ja hänen elämänsä aivan tyhjä. Jousipyssyä vain hänen oli mahdoton hävittää. Hän jännitti sen kerran vielä, ikäänkuin yhä pojan raitis poski olisi tuntunut sitä vasten. Sitten hän lukitsi sen eteisen kaappiin, ripusti pyssyn olkapäälleen ja läksi metsään.
* * * * *
Lumi oli aikoja sitten sulanut ja ankara talvi loppunut, jona aikana tuskin ainoatakaan vierasta oli metsänvartijamökissä näkynyt. Vieläkin harvemmin oli Hubert ollut Kehlissä tai muualla lähiseuduilla, hän oli vain nopeasti aina toimittanut asiansa ja välttänyt kaikkia vanhempia tuttaviaan. Kerrottiin, että hän oli onnettomasti rakastunut erääseen leskeen, joka oli antanut hänelle rukkaset. Sellaiseen johtopäätökseen oli emännöitsijä tullut. Kuka tämä oli ja miksi hän oli hyljännyt niin komean kosijan, siitä ei kukaan voinut päästä selville.
Kun metsätiet alkoivat jälleen tulla käymäkuntoon, tuli joku tuttava silloin tällöin metsänvartijan mökille toivoen pääsevänsä salaisuuden perille, mutta sai aina palata tyhjin toimin takaisin. Nuori metsänvartija otti vieraansa ystävällisesti vastaan, mutta syytti töitään, kun häntä kutsuttiin käymään eikä ottanut korviinsa yhtä vähän salaisia kuin suoriakaan viittauksia.
Millä mielellä hän oikeastaan oli, sitä ei kukaan aavistanut. Hän ei näyttänyt iloiselta, mutta ei myöskään surulliselta. Katkera, puoleksi uhkamielinen ryppy pujahti vain hänen suupieliinsä, milloin hän istui mietteisiinsä vaipuneena. Eikä se ilmaissut kovinkaan paljon.
Kun sitten toukokuu kallistui loppuaan kohti ja metsä pukeutui ensimäiseen vihreyteensä, sai Hubert kirjeen, jossa hänen ainoa sisarensa kutsui hänet luokseen lapsensa ristiäisiin. Ensi hetkessä hän aikoi vastata kieltävästi. Mutta sitten ääni hänen rinnassaan kehoitti häntä lähtemään matkaan ja koittamaan, eikö yhdessäolo omaisten kanssa vaikuttaisi häneen parantavasti. Niinpä hän kävi pöytänsä ääreen istumaan ilmoittaakseen sisarelleen, että hän aikoi määräpäivänä saapua hänen luokseen.
Aurinko paistoi lämpimästi ja keväisesti huoneeseen, vanha seinäkello naksutti ja orava istui kaapilla nakerrellen kirjojen kulmia.
Samassa syöksyi Katrina sisään ja hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä. He tulevat, herra metsänhoitaja, huusi hän, ajatelkaahan, he tulevat todellakin, aivan heti he ovat täällä!
Ketkä? kysyi Hubert ja katsoi levollisesti ylös.
Pikku Fritz ja hänen äitinsä, katsokaahan ulos ikkunasta! Hyvä jumala, kuinka hyvä mieli minulla on, että kerrankin taas saan nähdä hänet.