Poika katsoi häneen suurin silmin. En minä tahdo lähteä pois, äiti, sanoi hän. Täällä setä Hubertin luona on hauskempi olla kuin kaupungissa, oravaa en voi ottaa mukaan eikä kukaan opeta minua siellä ampumaan. En minä tahdo tulla kaupunkiin. Jää sinäkin tänne. Metsässä on paljoa hauskempi olla.

Tottele nyt minua, sanoi tyttö ja hänen poskensa kävivät kalpeiksi pakkasen punotuksesta huolimatta. Nyt sinä et vielä sitä ymmärrä, mutta tiedäthän sinä, etten minä vaadi sinulta muuta kuin mikä on sinulle itsellesi parasta.

Pojan pää painui surullisena kallelleen. Mutta saanhan ottaa nuo kauniit tavarat mukaan? sanoi hän hiljaa.

Ei, Fritz, ne eivät ole sinun. Äiti antaa sinulle mitä tarvitset, ja vaikka hän onkin köyhä ja pakoitettu ansaitsemaan leipänsä, niin sen verran hänellä on kuitenkin, että hän voi antaa pojalleen joululahjoja, eikä kenenkään vieraan tarvitse sinua sääliä; kukapa tietää, vaikka hän enemmän olisikin ajatellut itseään kuin sinua, lisäsi hän hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Tule, laita itsesi valmiiksi. Päivä kuluu turhaan.

Sillä välin astui huoneeseen emännöitsijä, joka kesken tulen rätinää oli kuullut vieraan äänen sisältä, katseli ihmeissään Mariannea ja huomatessaan että pojan kasvot vetäytyivät itkuun, kiiruhti hän hänen luokseen, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet keittiöön luvaten hänelle omenakakkuja maistiaisiksi.

Molemmat toiset jäivät yksin huoneeseen ja katselematta toisiaan he seisoivat jonkun aikaa niin ääneti, että saattoi kuulla kuusen neulasien rapisevan oravan hyppiessä oksilla.

Marianne, sanoi vihdoin nuori mies, nyt te, herra nähköön, teette sellaista, josta te ette voi vastata. Mitä minä olen teitä vastaan rikkonut, jota te arvelette voivanne lapsellekin kostaa? Minä olisin lupaukseni mukaisesti jo huomenna tuonut hänet takaisin, ja jos minullakin on ollut hiukan iloa siitä, että sain panna toimeen hänelle pienen juhlan, niin tokko se on niin suuri rikos? Te tiedätte kyllä, etten aio sitä toistamiseen tehdä, ja jollette tahdo uskoa minua —

Mitä minä en uskoisi? keskeytti Marianne hänet varsin tyynesti. Sitäkö että te pidätte minusta ja tahdotte naida minut? Miksikä sitä epäilisin? Ja että te ette vieläkään ole kokonaan luopunut tuosta toiveesta, vaikka te tunnette minun syyni, näen myöskin selvästi. Mutta että te tahdotte piiloutua lapsen selän taakse ja vieroittaa hänet minusta ja että te luulette, saatuanne pojan puolellenne, minunkin vihdoin myöntyvän ja suostuvan teidän viekoitteluihinne, se — se —

Hän vaikeni, ikäänkuin hän ei olisi löytänyt sopivia sanoja millä ilmaista suuttumustaan. Mutta Hubert heitti vihoissaan jousipyssyn maahan ja sanoi nyt koettamattakaan salata vihaansa: Marianne — vaan ei, mitäpä minä turhaan hukkaan sanojani! Vaikkapa sanoisin sata kertaa, että olen kiintynyt lapseen ja että tahdoin viettää joulua hänen kanssaan yksinäisessä kodissani välittämättä siitä, mitä hänen äitinsä uhkamielisyydessään ja ylpeydessään minusta ajattelisi — ei, onhan se sittenkin turhaa, hulluhan minä olin ollessani niin rohkea, ja siksi pyydän tuhannesti anteeksi, — viekää vain lapsi mukananne ja antakoon jumala teille tekonne anteeksi, Marianne!

Sen hän tekeekin, sanoi Marianne rauhallisesti ja loi Hubertiin miltei vihamielisen katseen. Minä olen köyhä vaimo enkä omista mitään muuta kuin tämän lapsen, ja ken yrittää salaa, kaunein puheinparsin ja leikkikaluin anastaa minulta minun lapseni sydämen, hän älköön väittäkö rakastavansa minua, sillä hän tavoittelee vain nuoruuttani ja kauneuttani ja sen vuoksi on valmis uhraamaan sekä rahaa että vaivaa; mutta kun hän myöhemmin päivän valossa tarkastelee kauppaansa, ihmettelee hän itseänsä, ja äiti ja lapsi tuntuvat hänestä sitä raskaammalta taakalta mitä kiihkeämmin hän alussa toivoi heitä itselleen. Ei, kerta minut on viekoiteltu paulaan, toista kertaa se ei enää tapahdu. Silläkin kertaa tuntui siltä kuin koko elämä olisi hukkaan mennyttä, jollei Mariannea saisi omakseen. Entäs jälkeenpäin? Älkäämme siitä sen enempää puhuko, ja olkoon tämä yleensä viimeinen sana, jonka me keskenämme vaihdamme ja kiitoksia vain kaikesta hyvästä tahdosta ja kauniista lahjoista!