Näiden selitysten aikana seisoi äiti liikkumatta ja kalmankalpeana pöydän ääressä tuijottaen jäykkänä paperiliuskaan, jonka kummi oli hänelle ojentanut. Tämä ihmetteli Mariannen omituista käytöstä ja kysyi tunsiko hän pahoinvointia vai paniko hän pahakseen, että hän oli jättänyt pojan puoleksi tunniksi yksin kotiin. Mutta tyttö ei näyttänyt edes huomaavan, että hänelle jotain sanottiin. Hän kysyi vaan vihdoin, mitä kello oli, ja kun hän kuuli, että se oli kahdeksan, mutisi hän itseksensä: Tältä päivältä se on siis myöhäistä! Käärittyään paperin kokoon ja pistettyään sen taskuunsa hän läksi pois toivottaen välinpitämättömästi hyvää yötä.
Niin mykkänä ja jäykistyneenä hän palasi asuntoonsakin, että Barbara, joka oli valmistunut myrskyiseen kohtaukseen, ei tiennyt mitä ajatella. Itse hän ei ruvennut siitä puhumaan. Metsänhoitajan nimeäkään hän ei halunnut enää mainita, sillä hän oli aivan toista mieltä kuin tyttö, ja hän oli kovin pahoillaan siitä tavasta, jolla tälle oli annettu matkapassit. Tiesikö äiti nyt missä Fritz oli vai eikö hän tiennyt? Siitä Barbaran oli aivan mahdoton illan kuluessa päästä selville. Sillä tyttö oli yleensä kovin vaitelias, kun jokin asia tuotti hänelle surua tai tuskaa, ja kukapa saattoi tietää, vaikka hänelle päivemmällä olisi jotain muutakin ikävää tapahtunut.
Yöllä Barbara tosin huomasi, ettei Marianne paljonkaan nukkunut, ja kun hän aamulla nousi tavallistakin aikaisemmin ja aamiaista odottamatta pisti taskuunsa vain leipäpalan, ei hän enää epäillyt, että tyttö oli menossa lastaan hakemaan. Pue hyvin päällesi, sanoi Barbara, ja kuule, älä pilaa hänen iloansa. Sinä tiedät kyllä, että eräästä asiasta en puhu enää mitään, mutta liiallinen ankaruus on turmioksi, sillä se minkä pitää tapahtua, tapahtuu sittenkin, vaikka yrittäisi käsin ja jaloin tapella vastaan. — Siihen tyttö vastasi tietävänsä, mikä hänen velvollisuutensa oli ja sen enempää sanomatta hän läksi matkaan.
Päivä, joka vasta sarasti Mariannen astuessa kaupungin portista ulos, nousi hitaasti sumun keskeltä, ja parin tunnin kuluttua oli taivas kirkkaansininen. Lumisessa metsässä kimaltelivat kaikki oksat ihanassa joulukuun auringossa. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut, mutta pakkanen oli siksi kova, että lumi narisi joka askeleella. Mutta metsänvartijan mökillä, jossa ei tarvittu puita säästää, oli sitä lämpimämpi ja kodikkaampi. Rengit ja metsäapulainen olivat metsässä työssä, emännöitsijä askaroitsi keittiössä paistaen omenakakkuja, joiden makea tuoksu levisi koko taloon; suuressa tuvassa, missä edellisenä iltana joulukuusi oli palanut, oli pöytä ja tuolit täynnä lahjoja; pieni linnoitus seisoi lattialla sotamiehineen ja kanuunineen, näyttipä siltä kuin siellä vastikään olisi herneillä pommitettu, mutta parasta aikaa vallitsi rauha, sillä päällikkö itse harjoitteli juuri ampumista. Hubert oli avannut viereisen huoneen oven ja kiinnittänyt seinään pienen maalitaulun, jotta oli tilaisuutta ampua varsin pitkän välimatkan päästä. Nyt hän opetti pojalle, miten jousta oli jännitettävä, terävä nuoli asetettava kouruunsa ja tähdättävä. Hän oli asettunut puoleksi polvilleen pojan viereen ja nojaten kasvojaan oppilaansa kiharapäätä vasten hän seurasi nuolen suuntaa. Kummallekin tämä koe oli niin tärkeä, etteivät he puhuneet sanaakaan, ja sillä välin kesy orava istui kaikessa rauhassa pöydällä kuusen juurella nakerrellen kullattuja pähkinöitä.
Äkkiä pikku elukka hypähti pelästyksissään pystyyn, heitti pähkinänkuoren vasten ikkunaa, jotta lasi kilahti ja kiipesi kiireesti joulukuusen ylimpään latvaan, koettaen piiloutua kultaisen joulutähden taakse. Poika oli juuri saanut ammutuksi ja jännitti joustaan uudelleen. Katsoppa, miten orava kiipee. Hän hyppäsi äkkiä puun latvaan. Mikähän hänen on?
Varmaankin jotkut vieraat kasvot tirkistivät ikkunasta sisään, sanoi Hubert. Meidän seurassamme hän on aivan kesy, mutta jos joku outo tulee huoneeseen, tekee hänen heti mielensä karata ulos.
Minut hän heti tunsi, sanoi poika viekoitellen elukkaa luokseen, mutta tämä pysyi piilossaan. Sillä samassa kolkutettiin ovelle, ja ennenkuin Hubert ennätti käskeä sisään, astui Marianne huoneeseen.
Ilosta huudahtaen heittäytyi Fritz hänen kaulaansa. Äiti tuli! huusi hän. Häntä ei oravan tarvitse pelätä. Äiti ei tee hänelle pahaa. Katsoppas, äiti, miten pikku veitikka istuu tuolla ylhäällä ja vapisee, ikäänkuin sinä aikoisit sen tappaa. Tule tänne, kultaseni, sehän on vain äiti, ja katsohan, mitä kaikkea minulla on!
Näin sanoen poika juoksi aarteittensa luo ja toi toisen tavaran toisensa jälkeen äidille, joka sanattomana katseli vain maahan. Hubertkin oli vaiti. Hän oli tätä odottanutkin, ja kuitenkin, kun hän näki hänen astuvan sisään, ja ensi kertaa niin pitkästä aikaa tarkasteli hänen kauniita, raittiista talvi-ilmasta punoittavia kasvojaan, joiden ilmettä synkensi silmien välissä oleva syvä ryppy, tunsi hän niin kovaa ahdistusta rinnassaan, että hänen oli pakko nojautua kaappiin ja olla laittavinaan jousipyssyä kuntoon, jotta hän voittaisi jälleen tasapainonsa. Mutta Marianne ennätti ennen häntä.
Fritz, sanoi hän, minun on paha mieli, mutta sinun täytyy heti panna palttoo päällesi ja seurata minun mukanani. Minulla ei ole aikaa viipyä, sillä minun täytyy ennen iltaa päästä kotiin, ja päivät eivät nykyään ole pitkät, niinkuin tiedät. Ole siis kiltti ja anna herralle kättä ja kiitä häntä, niin voimme heti lähteä matkaan.