Muuta ei Hubert nähnyt hyväksi ilmaista emännöitsijälle. Sitten hän läksi jälleen matkaan, vuokrasi Kehlissä itselleen ajoneuvot ja ajoi eräänä kauniina talvipäivänä — vain paria päivää ennen joulua — taaskin rajan yli.
Kun hän saapui sen kadun varrelle, jossa vanha pariskunta, pojan kasvatusvanhemmat, asuivat, näki hän jo kaukaa pojan itsensä laskevan liukua ojassa toveriparven etunenässä, jotta kiharat liehuivat ja hänen pyöreät kasvonsa kuumottivat. Hänellä oli yllään samettitakki, jonka Hubert ennestään tunsi, ja vaikkei siitä voinut huomata, että se kuusi viikkoa sitten oli ollut aivan uusi, niin näytti poika siinä sittenkin ikäänkuin pieneltä prinssiltä.
Hubertin huutaessa häntä katsahti poika ihmeissään ylös, mutta tunsi hänet heti ja juoksi tuttavallisesti ajoneuvojen ääreen ojentaen hänelle kätösensä. Tahtoisitko tulla ajelemaan, Fritz? kysyi hän. Minä näytän sinulle metsän ja hirvensarvia ja opetan sinua ampumaan pyssyllä. Ja oravalla saat leikkiä ja syöttää sille pähkinöitä.
Lapsi nyökkäsi ihmeissään hänelle päätään, ikäänkuin hänelle olisi kerrottu satua. Mutta en minä pääse, sanoi hän sitten. Äiti ei tiedä mitään.
Odotahan, sanoi Hubert laskeutuen alas kärryiltä, minä menen puhuttelemaan kummiasi, ehkeipä hänellä ole mitään sitä vastaan.
Ei kukaan ole kotona, sanoi poika. Setä ja täti ovat menneet ulos enkä minä tiedä, milloin he palaavat. Minä en saa poistua portilta. Pahat ihmiset voisivat tulla ja varastaa koko talon.
Hubert seisoi hetken aikaa kuin puusta pudonneena.
Koko hänen hauska aikeensa oli mennä myttyyn. Hän oli luullut helposti voivansa esittää itsensä vanhalle pariskunnalle Mariannen hyvänä tuttavana, jolle he pelotta olisivat uskoneet pojan päiväksi. Mahdotonta hänen oli täällä ruveta odottamaankaan. Hän tiesi liiankin hyvin, että jos Marianne itse tulisi paikalle, niin kaikki olisi turhaa.
Tule, Fritz, sanoi hän vihdoin, vie minut sisään, niin järjestämme asiat niin, ettei äiti suutu eivätkä kummit ole sinusta huolissaan. — Hän jätti hevosen erään pojan huostaan ja astui pihalle. Eräs vaimo tuli uteliaana portaita alas nähdäkseen kuka Fritzin kanssa jutteli. Tälle Hubert ojensi paperiliuskan muistikirjastaan, jolle hän seisoviltaan nopeasti kirjoitti olevansa perheen tuttava ja tulleensa hakemaan poikaa pariksi päivää maalle, voidakseen valmistaa hänelle hiukan jouluiloa. Päivää ennen joulu-aattoa hän lupasi tuoda hänet takaisin ja vakuutti pitävänsä hänestä hyvää huolta. Alle hän kirjoitti nimensä ja osoitteensa ja pyysi vaimoa heti antamaan kasvatusvanhemmille tämän kirjeen sekä säilyttämään asunnon avainta kunnes he palasivat kotiin. Sitten hän nosti pienen ystävänsä kärryille, kietoi palttoon lujasti hänen ympärilleen, antoi hänelle piiskan ja ohjastenpäät käteen, jotta pojan silmät ylpeydestä loistivat ja käännettyään kevyet ajopelinsä hän läksi kuin tuulen ajamana samaa tietä kuin oli tullutkin. —
Myöhään illalla vielä samana päivänä, niin kuin tavallisestikin, läksi Marianne lastansa katsomaan. Hän oli väsyksiin asti tehnyt työtä saadakseen hiukan lisätuloja, sillä kaiket päivät hän mielessään hautoi, miten hän voisi saada kokoon pojalle joululahjoja. Pyssyä poika oli kovin hartaasti itselleen toivonut, sellaista, jossa olisi oikea hana ja jota saattoi nalleilla ampua. Nyt hän mietti riittäisivätkö hänen juoksevat tulonsa siihen, vai pitäisikö hänen myödä joku vähäisistä korukaluistansa. Tällaisissa mietteissä hän astui vanhan parin luo ja hänen ensi katseensa kääntyi tyhjään vuoteeseen. Mitä? sanoi hän, onko poika vielä ylhäällä? Ja missä hän on? — Vanha ukko istui suuressa tuolissaan uunin nurkassa ja katseli hymyillen eteensä! Mutta hänen vaimonsa tuli nopeasti viereisestä huoneesta ja kertoi miten kaikki oli käynyt, vakuuttaen omaa syyttömyyttään. Hänen oli ollut pakko mennä miehensä kanssa notarion puheille testamentin vuoksi, koska ukko usein ei ollut oikein selvä, tuskin puolta tuntiakaan he olivat olleet poissa ja kauheasti he olivat pelästyneet, kun he takaisin tullessaan olivat Fritzin asemesta löytäneet vain paperiliuskan. Hän oli heti kiiruhtanut täti Barbaran luo saadakseen tietoja Mariannelta itseltään, mutta täti oli rauhoittanut heitä: jos poika oli metsänhoitajan luona, niin ei ollut vähintäkään hätää, ja sitten hän oli alkanut kehua, miten kelpo ja hyvä ja hieno mies hän oli ja miten mainiosti hän tuli Fritzin kanssa toimeen.