Hetken aikaa oli nyt hiljaista. Lapsi näytti aikovan sanoa jotain, mutta äiti esti häntä puhumasta ja lähetti hänet keittiöön. Vasta kun ovi oli sulkeutunut, kuului vastaus:
Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei ole sellaisiin paisteihin tottunut; sellaisten herkkujen jälkeen ei hänelle tavallinen ruoka enää maistuisi.
Pitääkö minun sitten kantaa linnut taas kotiin, koko tuon pitkän matkan, sanoi Hubert katkerasti.
Koettakaa päästä niistä miten parhaiten voitte. Eiköhän kaupungissa ole kylliksi herkkusuita, joille ne eivät ole liian hienoa ruokaa.
Marianne, sanoi Hubert hiljaa, karkoitatteko te todellakin minut ovelta? Minulla olisi teille niin paljon sanottavana!
Mutta minulla ei ole teille mitään sanottavaa, koska ette tahdo uskoa minua. Se on viimeinen sanani ja jumalan haltuun. Minun täytyy mennä lapsen luo.
Uskokaa minua, huusi Hubert, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kerran te vielä kadutte, että täten karkoitatte minut pois; lapsen vuoksi te vielä kerran kadutte, ja ajatellessanne sitten tätä hetkeä te ehkä toivotte, että olisitte toisin kohdellut minua. Mutta olettehan te isäntä talossa, ja voitte tehdä mitä haluatte. Jos tämä todellakin on viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä, niin —
Hubert vaikeni ja odotti, mitä Marianne siihen vastaisi. Mutta kun tyttö oli vaiti, niin huudahti hän kiivaasti: Jääkää hyvästi! Saatte nähdä, että olen liian ylpeä tunkeutuakseni vielä kerran luoksenne. Mutta te teette väärin, sen jumala tietää, Marianne, te teette väärin minua ja lasta kohtaan; jääkää hyvästi ikiajoiksi.
Hubert riistäytyi pois ovelta ja läksi kiihkoissaan talosta. Hänen verensä kiehui, viha ja suuttumus ja hyljätty rakkaus kuohuttivat kilpaa hänen mieltään; ei hän toki ollut odottanut sitä, ettei hän edes saisi nähdä häntä, ja Mariannen äänettömyys loukkasi häntä lopulta kipeämmin kuin pahimmatkaan sanat. Ensimäiselle kerjäläislapselle, joka lähestyi häntä kadulla, hän heitti peltopyyt niin äkäisesti, että pienokainen luuli hyväntekijäänsä mielettömäksi ja juoksi kiireesti ja kiittämättä pakoon. Ihmiset kadulla pysähtyivät ja pudistivat päätään tuolle merkilliselle miehelle, joka vuoroin uhmaillen naureskeli itsekseen, vuoroin seisahtui ja katsoi synkkänä maahan, ikäänkuin hän olisi jotakin kadottanut. Vihdoin hän astui erääseen kapakkaan ja tyhjensi nopeasti pullollisen viiniä; hän toivoi voivansa huuhtoa kurkustaan alas surunsa, mutta se ei tahtonut onnistua. Sitten hän poistui kaupungista. Kaupungin portille hän pysähtyi vielä kerran; hänen oli aivan mahdoton käsittää, että hänen piti nyt luopua kaikista toiveistaan. Vihdoin hän puri huultaan ja päättävästi alkoi astua tasankoa kohti. Jos kaikki on lopussa, mutisi hän itsekseen, niin minäkin tahdon tukahduttaa tunteeni. Mikä häpeä, jos tuo ylpeä olento voisi pilata elämäni. Jos huolimatta kolmestakymmenestä ikävuodestani todellakin olisin niin hullu, niin tapahtuisi minulle vain oikeus ja kohtuus!
Tuollaisilla puheilla hän pääsi hiukan järkiinsä, aivankuin uninen ihminen koettaa pitää itseään hereillä nipistämällä itseään käsivarteen tai iskemällä kylkeensä. Saavuttuaan kotiin hän alkoi heti suorittaa muutamia laiminlyötyjä toimiansa, ja kun hän kauhukseen huomasi, miten kahden viime viikon kuluessa jo yksi ja toinen asia oli joutunut epäjärjestykseen, niin hän ryhtyi nyt tarmokkaasti näihin töihin. Koska ulkonakin oli paljon työtä suoritettavana, pääsi hän jollakin tavalla, joskin ruumiillisesti väsähtyneenä, marraskuun ja joulukuun alkupuolen läpi. Mutta nähdessään almanakasta, että joulu lähestyi, yllätti kuume kaksinkertaisella voimalla hänet jälleen. Hän ajatteli sitä ainoata joulua, jonka hän oli viettänyt nuoren vaimonsa kanssa keskellä lumista yksinäisyyttä, jolloin heidän mielissään oli päilynyt se iloinen toive, että seuraavana vuonna joulukuusen tulet heijastuisivat pienen lapsosenkin kirkkaissa silmissä. Sen jälkeen oli seurannut kaksi murheellista joulua, jolloin hänen muistonsa olivat kummitusten tavoin häirinneet juhlan viettoa. Tällä kertaa olisi jälleen voinut olla joulu; mutta sekin ilo oli nyt kadonnut. Vaan ei! tuumi hän mielessään, minä vietän sittenkin joulua, vaikka minun täytyisi taivasta vastaan uhmailla. — Niinpä hän meni metsään, kaatoi itse solakan kuusen ja asetti sen suurimpaan huoneeseensa seisomaan, jossa kesy orava heti alkoi hyppiä sen oksilla. Vanha emännöitsijä seurasi hämmästyneenä isäntänsä toimia. Hän ei enää ollut epäillyt herransa naimahankkeita, koska hän jälleen hoiti toimiaan entiseen tapaansa. Mutta nyt epäilykset heräsivät jälleen, kun hän käski hänen hankkia kynttilöitä ja kullattuja omenia ja pähkinöitä. Ja samalla hän ensi kertaa pitkien, alakuloisten viikkojen jälkeen näytti iloiselta, läksi seuraavana päivänä taas Kehliin ja toi sieltä mukanaan suuren joukon leikkikaluja. — Vanha vaimo uskalsi arasti tiedustella, ketä varten ne olivat aiotut? — Pienelle ystävälleni, vastasi Hubert iloisesti. Hänen nimensä on Fritz, ja kun hän tulee tänne, niin pitäkää huolta, Katrina, ettei häneltä mitään puutu; valmistakaa hänelle hyvä vuode, ehkäpä hän jää tänne pariksikin päivää.