Vihdoin hän luuli keksineensä hyvän keinon. Metsäapulainen oli lauvantaina ampunut peltopyitä. Niistä Hubert valitsi parhaimman parin, pisti ne metsästyslaukkuunsa ja astui sunnuntaina varhain aamulla taas rajan toiselle puolelle. Hänestä tuntui koko iankaikkisuus siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt Rein-virran.
Oli harmaa marraskuun päivä, tiet olivat tyhjinä, sillä tuima tuuli puhalsi lakeudella ja tuprutti hienoa lunta maahan. Mutta Hubert kulki niin iloisena tietään, ikäänkuin ihanin kevät olisi hänelle hymyillyt, sivuuttipa vielä talonpoikien pienet ajoneuvotkin, jotka olivat matkalla Strassburgiin. Hänen mielensä oli yhtä hilpeä kuin ensi nuoruuden päivinä, jolloin hän ensi kertaa kauniin silmäparin vuoksi oli vaeltanut pyhäpäivinä metsäopistosta vuorien ja laaksojen poikki.
Kun hän vihdoin saapui talon edustalle, kuuli hän oven takaa pojan olevan äitinsä luona eikä hän malttanut hetken aikaa olla kuuntelematta. Marianne opetti pienokaiselle kirjaimia ja vastasi hänen kysymyksiinsä kuvien johdosta, joita aapisessa oli kirjainten vieressä. Hubert olisi voinut kuunnella miten kauan hyvänsä, mutta vihdoin hän kolkutti, jotta häntä ei tavattaisi oven takana.
Kuka siellä? kysyi Marianne avaamatta ovea, ikäänkuin hän olisi aavistanut mistä oli kysymys.
Minä se olen, Hubert, ja pyytäisin vain kysyä, saisinko hetkeksi nähdä Fritziä.
Fritzillä ei ole aikaa, hänen täytyy lukea, kuului heti vastaus.
Sunnuntainako?
Niin juuri! hänen opettajallaan ei ole arkena aikaa.
Mitä teillä on hänelle sanottavaa?
Ei mitään erikoista. Olen vain äsken ampunut pari peltopyytä ja arvelin, että sellainen paisti voisi kelvata pikku ystävälleni, jos täti ne hänelle kynisi ja paistaisi. Eikö hän saa tulla sen verran ulos, että annan ne hänelle?