Marianne, sanoi Hubert ja tarttui hänen käteensä.
Älkää huoliko, sanoi tyttö, niin se on kuin minä sanon, turhaa on koettaa minua taivuttaa. Ja jääkää nyt hyvästi! Illallisemme on jo valmis. Eikö totta, Barbara? huusi hän keittiöön päin.
Etkö pyydä herraa syömään iltasta meidän kanssamme? huusi täti vastaan näyttäytymättä kuitenkaan.
Emme me voi tarjota illallisia, naureskeli tyttö, eikä herra metsänhoitaja ottaisi kutsuamme vastaankaan. Lähtekää nyt, älkääkä kantako minulle vihaa. Jokaisen täytyy tietää, mitä hän tekee, ja jokainen on edesvastuussa omasta teostansa. Minä olen kyllä kiitollinen teille kaikesta hyvyydestänne, mutta ei se sittenkään käy päinsä.
Marianne oli näin puhuessansa lempeästi työntänyt hänet ovea kohti ja laskenut kätensä kahvalle. Kun Hubert näki hänet nyt siinä edessään, tuon kauniin, kookkaan vartalon, kaunismuotoisen pään ja voimakkaat hartiat, niin tuntui hänestä mahdottomalta erota hänestä ikiajoiksi. Hän joutui niin tunteittensa valtaan, että hän kietoi äkkiä käsivartensa hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä suulle. Marianne vetäytyi heti pois, mutta hän ei tehnyt sitä tylysti. Olkoon se jäähyväisiksi teille, sanoi hän. Mutta enkö ole oikeassa karkoittaessani teidät talosta? Kun hyvä ystävä jo näin pian käy ylen rohkeaksi, niin mitäpä hän voisi yrittää viikon kuluttua? Ei, herra metsänhoitaja, pysykää kauniisti omalla jahtialueellanne; sen ulkopuolella teillä ei ole lupa metsästää.
Hubert epäröi vieläkin hetken aikaa seisoessaan ovella. Sinä mietit vielä asiaa, sanoi hän kiireesti, ja kun muutat mielesi, niin kirjoita heti minulle. Minun puoleltani tämä on täyttä totta.
Minunkin puoleltani, sanoi tyttö. Siitä ei pääse mihinkään, tietäkää se, ja nyt hyvää yötä!
Hän sulki oven, ja Hubert läksi hoiperrellen pois, puoleksi alakuloisena tytön vastarinnasta, puoleksi huumautuneena hänen suudelmastaan. Kaikesta huolimatta hän ei sittenkään voinut uskoa olevansa hänelle vastenmielinen. Ja jos hän siinä suhteessa ei erehtynyt, niin miksei hän saisi toivoa, että Marianne aikaa voittaen muuttaisi mielensä, kun hän huomaisi hänen rehellisen tarkoituksensa? Sillä että hänen tarkoituksensa oli täysin vakava, sitä hän ei enää hetkeäkään epäillyt, niin nopeasti kuin kaikki olikin käynyt.
Hän jäi yöksi Kehliin ja vielä sunnuntai-päiväksikin, ja hänen tuttavansa, jotka kauan olivat häntä kaivanneet, iloitsivat suuresti nähdessään hänet niin hyvällä ja iloisella mielellä ja tekivät hänelle kaikenlaisia viittauksia, joihin hän peitellen ja leikkiä laskien vastasi. Mutta kun hänen oli jälleen pakko palata metsäänsä ja tuomiokirkon torni katosi hänen näkyvistänsä, haihtui myös hänen iloisuutensa ja hän toimitti työnsä viikon varrella ääneti ja hajamielisesti. Mitä enemmän hän asiaa aprikoi, sitä vaikeammalta hänestä tuntui keksiä jokin keino, jonka välityksellä hän voisi jatkaa tuota tuttavuutta, joka niin äkkiä oli katkennut. Mariannen ääni ja katse, kun hän lausui hänelle jäähyväiset, oli ollut sellainen, että se herätti hänessä kunnioitusta, ikäänkuin tyttö todellakin olisi tarkoittanut täyttä totta kiellollansa ja tuskinpa hän muuttaisi mielensä, jollei jotakin erikoista tapahtuisi.
Jo kerran hän oli varustanut Mariannen osoitteella jäniksen, jonka hän itse oli ampunut ja aikonut salaa lähettää sen hänelle. Mutta sitten hänen mieleensä johtui, että ehkäpä hän, joka oli niin ylpeä luonteeltansa, loukkaantuisi tästä lahjasta, jonka antajan hän heti voisi arvata, ja sen jälkeen pysyisi vieläkin ankarammin päätöksessään. Niinpä hän repi jälleen osoitelipun rikki ja poltti palaset uunissa, jotta ei kukaan talossa saisi tietää hänen nimeänsä.