Ei suinkaan hän ennen ollut niin paha, tai kai hän ainakin osasi tekeytyä paremmaksi, koska te saatoitte hänelle sydämenne antaa.
En tiedä, vastasi Marianne. Hän oli kaunis, ja minä typerä seitsentoista-vuotias tyttö. Siihen aikaan hän oli vain luutnantti ja oli vuoden päivät palvellut meidän kaupunkimme rykmentissä ja kaikki toverini olivat ihastuneet häneen. Mutta minua ei päästetty koskaan ulos, ei tansseihin eikä kävelemään, sillä isäni, joka oli puuseppä, piti minua lukon takana kuin kiiltävää rahaa. Vain kirkkoon sain mennä, koska siellä kodittomat linnut eivät pesi. Minä olin kohdannut hänet kuitenkin pari kertaa kadulla ja huomasin kyllä, että hän katseli minua. Eräänä sunnuntaina hän tuli meille lautoja ostamaan isän poissaollessa, ja istui sisällä keskustellen äidin kanssa eräästä kaapista, jota hän halusi saada, eikä tuosta puheesta tahtonut loppua tulla, sillä alituisesti hän keksi jotain erikoista hänelle sanottavaa; minua hän tuskin kuitenkaan näki, ikäänkuin olisin ollut vain puupalanen. Jäljestäpäin äiti ei tiennyt miten häntä kiittää, hän oli niin kaunis ja hieno ja rehellinen ja jumala ties mitä kaikkea. Ja sitten hän tuli yhä useammin aina kun hän tiesi mestarin olevan poissa, eikä äiti kertonut isälle mitään hänen käynneistänsä, ei edes sittenkään, kun hän oli tullut jo paljoa tuttavallisemmaksi ja tuhlasi minullekin kauniita sanoja. Sillä äiti ylpeili tyttärestään, joka miellytti tuollaista herraa. Mutta kerran, kun hän jälleen oli meillä ja istui aivan kuin kotonaan sohvassa, astui isä äkkiä sisään, varmaankin joku naapuri oli antanut hänet ilmi, ja hän ajoi aivan yksinkertaisesti herra luutnantin ulos ovesta; ja kun tämä kiivastui, sillä eihän hän ollut tottunut noin raakaan kohteluun, niin tarttui isä muitta mutkitta häntä rinnuksista kiinni ja huusi: Ulos naisten viettelijä! — ja kun herra luutnantti aikoi puolustautua, iski isä häntä kasvoihin ja lennätti hänet ovesta ulos, ennenkuin meistä kumpainenkaan ennätti väliin. Sitten isä purki vihaansa meille; minuun se kuitenkin vähimmin koski, sillä minä näin edessäni vain rakastettuni, miten hän kasvoiltaan kalpeana tarttui tikariinsa ja loi minuun katseen, joka oli kokonaan murskata sydämeni säälistä. Sen päivän meidän täytyi olla alallamme. Mutta seuraavana hyvin myöhään hiivin minä ulos ja tapasin hänet aivan kuin tilauksesta; hän vannoi silloin kostavansa verellä tuon häpeän, joka häntä oli kohdannut, ja minä lapsellisen tuskani vallassa koetin kaikella tavalla häntä lepytellä — ja siten onnettomuus tuli ylitseni.
Lapsi parka! sanoi Hubert; kuinka hirveästi sinä mahdoit saada kärsiä isäsi päästyä asian perille!
Hän oli kauan aikaa aivan kuin sokea, vaikka muut sen tiesivätkin. Äidin täytyi vihdoin sanoa se hänelle, jotta hän ei naapureilta saisi sitä kuulla. Kerran yöllä, kun äiti oli rohkaissut mielensä ja ilmaissut sen hänelle, tuli isä huoneeseeni, hänen kasvonsa olivat aivan muuttuneet, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa, ja silmät aivan lasiset; kauheinta oli kuitenkin se, ettei hän raivonnut lainkaan, vaan sanoi vain hiljaa: Nouse heti paikalla ylös ja mene minne ikänä haluat. Minun lapseni et ole enää. — Sitten hän poistui luotani, ja äiti tuli sisään itkien aivan haljetaksensa, ja koska me tunsimme isän, niin ei ollut muuta neuvona kuin lähteä suoraan kylmään yöhön; isä itse sälytti matkalaukkuun minulle vaatteita ja työnsi sen jälkeeni kadulle, ja sitten kuulin, miten hän sulki oven perässäni kiinni. Luulin tuskasta ja pelosta siihen paikkaan menehtyväni, vain ajattelemalla viatonta lasta saatoin pysyä pystyssä, ja eräs hyvä tuttava otti minut yöksi luokseen. Rakastettuni luo en voinut mennä. Hän oli heti siirtynyt toiseen rykmenttiin huomatessaan, etteivät asiat olleet oikealla tolalla. Sitten muistui täti täällä Strassburgissa mieleeni, enkä siitä saakka ole nähnyt isääni enkä saanut häneltä ainoatakaan riviä.
Marianne, sanoi Hubert, joka oli noussut pystyyn ja astuen tytön eteen tarttui hänen käsiinsä, antaisiko isä sinulle anteeksi ja tunnustaisiko sinut jälleen tyttärekseen, jos ilmoittaisit hänelle, että olet löytänyt rehellisen miehen, joka tahtoo myös olla pikku Fritzille hyväisä?
Marianne katsoi Hubertiin osoittamatta hämmästystä tai liikutusta, sitten hän veti hiljaa kätensä pois ja sanoi: Voisihan se olla; en ole sitä koskaan tullut ajatelleeksi. Sillä minä en aio koskaan mennä naimisiin, senhän teille jo sanoin.
Ihminen päättää ja jumala säätää, sanoi Hubert laskien arasti kätensä tytön olkapäälle. Jos minä nyt tuntisin tuollaisen miehen, josta voisin mennä takuuseen, niin ettei sinun tarvitsisi katua mitään, sellaisen, joka myös rakastaisi lasta ja arvelematta ottaisi hänetkin luokseen ja kohtelisi teitä molempia ikäänkuin olisitte suoraan puusta pudonneet, ajattelematta lainkaan entisyyttä —
Hänen äänensä tukehtui kurkkuun, sillä liikutus valtasi hänen mielensä. Mutta tyttö ei aprikoinut kauan.
Ehkäpä te olette itse tuo hyvä ystävä, sanoi hän, ja minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että sellaista jo olen aavistanutkin. Mutta sittenkin minä kiitän kunniasta. Sillä ettehän te itsekään voi tietää, voisitteko te pitää lupaustanne. Ehkäpä te nyt olette rakastunut minuun, mikä minua ihmetyttäisi, jollei sellaista usein olisi minulle tapahtunut. Mutta se menee ohitse, ja sitten me olemme vain teidän taakkananne, ja Fritz saa siitä kaikkein ensiksi kärsiä. Te tiedätte, mitä siinä suhteessa ajattelen; ja koska minä toivoisin meidän pysyvän hyvinä ystävinä, niin heittäkää nuo ajatukset mielestänne. Minä huomaan kyllä, että te olette hyväsydäminen mies, ja teidän käy sääliksi, että minulta, tyttö raukalta, noin kehnolla tavalla on riistetty kunnia ja maine. Mutta niin huono minun asemani ei sittenkään ole kuin te luulette. Minulla on poikani, ja kun hän tulee suureksi ja saa tietää, mikä on aiheuttanut hänen olemassaolonsa maailmassa, niin ei hän senvuoksi halveksi vanhaa äitiään; ja kun hän vain pitää minua kunniassa, niin mitäpä minä välittäisin kaiken maailman puheista?
Mariannekin oli noussut pystyyn ja katseli Hubertia iloisesti ja ystävällisesti kasvoihin, jotta hän aivan voitti hänen sydämensä. Kylläpä me nyt olemme jutelleet! sanoi tyttö. Täti luulee varmaankin, että aion opiskella metsänhoitoa. No, koska se nyt on ensimäistä ja viimeistä kertaa, niin olkoon menneeksi. Sillä minun täytyy sanoa teille, minä en ole tottunut ottamaan vastaan herrakäyntejä, naapurit voivat sen teille todistaa. Ja koska minä en vastaisuudessakaan sitä halua, niin täytyy minun pyytää, herra Hubert, ettette uudista käyntiänne, sillä en missään tapauksessa päästäisi teitä sisään. Älkää panko sitä pahaksenne; minä tiedän, mitä minä olen Fritzilleni velkaa.