Mitä sitten? Valehtelemaan en oppinut edes koulussa.
Minä tahtoisin vain tietää, vaikkei se minuun lainkaan kuulu: jos nyt Fritzin isä äkkiä katuisi ja tahtoisi kaikki sovittaa, niin tokkopa te voisitte olla myöntymättä hänelle?
Marianne antoi työnsä vaipua syliin ja katsoi ihmeissään häneen. Sovittaako? sanoi hän. Se ei ole mahdollista. On olemassa asioita, joita on yhtä mahdoton sovittaa kuin saada neekeriä muuttumaan valkeaksi.
Mutta jos hän naisi teidät ja tunnustaisi pojan omakseen —
Naimiseen tarvitaan kaksi, vastasi Marianne nopeasti. Mielemmin ottaisin lapseni käsivarrelleni ja hyppäisin hänen kanssaan Rein-virtaan, kuin antautuisin sellaiseen vaaraan. Sillä sehän olisi vain ilveilyä kaikki ja jäljestäpäin seuraisi sitä suurempi kurjuus. Jos te tuntisitte hänet, niinkuin minä — vaikka, ei kukaan paitsi hyvä jumala tunne häntä niin hyvin kuin minä — niin ette tekään kehoittaisi minua siihen. Ei sen vuoksi, että hän petti minut, miksikä minä olin sellainen narri, että annoin pettää itseäni? Vaikka olisinhan minä ansainnut parempaa kohtelua hänen puoleltaan, kun olin vielä niin nuori ja olisin ollut valmis menemään vaikka tuleen hänen tähtensä; — mutta että hän saattoi sillä tavalla kohdella poikaa, jonka moni ventovieraskin kernaasti ottaisi omakseen, hän — oma isä — ei, se on niin jumalatonta, ettei sitä tahraa mikään helvetillinen tuli voi valkeaksi polttaa!
Onko hän nähnyt lapsen?
On kyllä, eikä siitä ole niinkään pitkä aika, hän oli jo silloin yhtä herttainen ja sukkela kuin nytkin. Ajatelkaahan, sen jälkeen kuin hän oli jättänyt kaikki minun kirjeeni vastaamatta, ja kuitenkin olin viimeiseen kirjeeseen, ohjaamalla Fritzin pikku kätöstä, antanut hänen itsensä lähettää terveiset isälle, sillä minä ajattelin, että kun hän vain kerran näkisi pojan, tuon kullannupun, niin kaikki olisi vielä voinut tulla hyväksi ja minä olisin kernaasti antanut hänelle anteeksi kaiken sen, minkä hän minua vastaan oli rikkonut, niin ajatelkaahan, minä astuin kerran viime keväänä Fritzin kanssa teatteriaukion yli ja näin erään vieraan miehen lähestyvän meitä — ensi hetkessä en tosiaankaan tuntenut häntä, hän kun oli siviilipuvussa ja minä ennen aina olin nähnyt hänet vain univormussa. Mutta kun hän kääntyi puoleeni tiedustellen tietä hotelliin — jo ennenkuin hän avasi suunsakaan, tunsin minä hänet ja vastasin saksaksi, vaikka hän oli puhutellut minua ranskankielellä: Minä saatan herraa vähän matkaa, muuten herran on vaikea löytää perille. — Mitä? sanoi hän tuntematta minua sittenkään. Oletteko te kotoisin Pfalzista, kaunis tyttöseni? Mistä sieltä? — Minä sanoin sen hänelle, ja hän kysyi edelleen: Tunnettekohan te erästä Marianne nimistä tyttöä ja tiedättekö miten hän jaksaa? — Hänkö? sanoin minä ja vedin salaa pienokaiseni päähineen enemmän kasvoille, jotta korvat peittyisivät eikä hän kuulisi keskusteluamme — mitenkä hän voisi jaksaa? Hänellähän on lapsi. — Todellako? sanoi hän, ikäänkuin hän olisi kuullut jonkun uutisen aina Turkinmaalta saakka, tiedetäänkö kuka isä on? — Kyllä, vastasin minä ja mainittuani nimen, lisäsin: ihmiset sanovat, että hän on kohdellut tyttöä kavalasti ja ettei hän tahdo tietää mitään lapsesta — —. Sanottuani sen avautuivat äkkiä hänen silmänsä. Hyvä jumala! sanoi hän pysähtyen kadulle, ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen edessään, sinäkö se olet! Sinua en tosiaankaan olisi tuntenut enää. — Kummako se, sanoin minä, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen saanut kokea. Kuudessa vuodessa ihminen voi vanhentua, kun huolet painavat ja on hyljätty ja yksin. — Sillä välin hän huomasi Fritzinkin ja pelästyi vielä entistä pahemmin. Onko tuo — sen pitemmälle hän ei päässyt. — On kyllä, sanoin minä, se on Fritz. Eikö hän ole suuri ja kaunis? Ei hänellä mitään hätää olekaan. Hyvä jumala on pitänyt huolta siitä, että lapsilla ainakin on äiti, silloin kun heidän isänsä katoavat teille tietämättömille. Kuuleppas, poikaseni, sanoin minä, anna kättä herralle ja katso häntä silmiin. Lapsi totteli ja ojensi hänelle kätensä. Mutta hän tarttui hyvin varovaisesti pojan käteen, ikäänkuin hän olisi ollut likainen kerjäläiskakara, ja katsellen häntä ylhäältä alaspäin sanoi: Lapsi näyttää terveeltä. Se on oikein se, Marianne, että hoidat häntä niin hyvin. Usko minua, minä auttaisin sinua mielelläni, mutta minulla itselläni on varsin kireät ajat. Kun isäni kuolee ja minä saan perintöni, niin muistan kyllä sinua ja lasta, siihen voit luottaa. Minun täytyy nyt mennä tänne; olen luvannut tulla tapaamaan erästä toveriani. Jumalan haltuun, Marianne; ja ole kiltti poika, Fritz! Niinkuin sanottu, tänään minun on kiire, sillä aamulla varhain minun täytyy palata rykmenttiini. — Sitten hän nyökkäsi päätään ja jätti meidät kadulle. Äiti, sanoi Fritz, kuka tuo mies oli? — En minä tiedä, sanoin minä. Hyvä jumala hänet kyllä tuntee. Ja sitten vein lapsen kotiin, eikä hän jumalan kiitos ollut mitään huomannut. Mutta kun olin saanut hänet nukkumaan, en malttanut olla menemättä hotellin ulkopuolelle, jossa hän asui. Silloin näin ikkunasta hänen istuvan ravintolasalissa parin upseerin seurassa shampanjaa juoden ja hän kertoi varmaan jotain huvittavaa juttua, sillä he nauroivat kaikki niin äänekkäästi, että kuulin sen kadulle saakka. Ja siinä seisoessani huomasin, että jokin tunne sydämessäni äkkiä ikäänkuin jäätyi, jokin tunne, joka siihen asti siellä oli elänyt; varmaankin se oli rakkauteni häneen, sillä siitä hetkestä alkaen saatoin ajatella häntä yhtä kylmästi kuin Kiinan keisaria. En edes vihannut häntä. Jos hän ei välittänyt pojasta, niin oli se hänen oma vahinkonsa, ajattelin minä, ja minun oli vain häntä sääli, ja siitä saakka on lapsi yksin minun ja minä saan rakastaa häntä kahden edestä.
Oliko se viimeinen kerta? kysyi Hubert leikitellen samettitakin hihalla, ikäänkuin pieni käsivarsi olisi siinä piillyt.
Oli, sanoi Marianne. Neljä viikkoa myöhemmin hän kirjoitti minulle vielä kirjeen, se oli täynnä tyhjiä sanoja, niin ikävä ja kohtelias kuin asiakirje jollekin räätälille, jolle suorittaa vanhan velkansa. Kirjeessä oli kymmenen guldenia. Ne minä panin heti kuoreen ja vastasin hänelle, että Fritz kiittää kauniisti, mutta hän ei tarvitse mitään, herra kapteeni voi ne kernaasti käyttää shampanjan juomiseen. — Sen jälkeen olen päässyt kirjeistä rauhaan. Hän tuumi kai: olkoon menneeksi, koska hänelle ei kelpaa, niin voin kernaasti säästää mustetta ja vieläpä rahani kaupan päällisiksi! — Ja niinhän se onkin, en minä kaipaa häneltä mitään, ja vaikka hän kaataisi kultarahoja ylitseni, niin lastani en sittenkään möisi. Ken ei häntä rakasta, ei saa ainoatakaan kiharaa hänen päästään, ja mielemmin Fritz voi olla ilman isää kuin tyytyä sellaiseen!
Marianne oli puhunut niin kiihkeästi, että hänen kasvonsa punoittivat. Nyt hän tarttui jälleen työhönsä, vaikka oli jo melkein pimeä. Täti sytytti tulen keittiöön ja kalisteli pannujaan ja lautasiaan, ja ulkona tuomiokirkon kello julisti pyhäpäivän alkaneen. Vasta kun kellon ääni oli vaiennut, sanoi Hubert: