Hubert vastasi leikkiä laskien, niin hyvin kuin hän taisi, ja sanoi, että hän tuonnoin pitkän kävelyretken vuoksi oli vain puolittain saanut asiansa toimitetuksi ja sen vuoksi oli pakoitettu tänään uudelleen tulemaan kaupunkiin — ja koska hän juuri oli kulkenut tästä ohitse — ja niin edespäin. Puhuessaan hän tarkasteli autiota, valkoiseksi silattua huonetta, johon oli varsin ahtaalle sullottuna kaksi vuodetta, pari tuolia, pöytä ja kaappi, mutta kaikki oli erinomaisen siistiä ja puhdasta. Tyttö oli samassa puvussa kuin edelliselläkin kerralla, jota hän siis käytti sekä pyhäisin että arkena. Helmassaan hänellä oli pieni samettitakki, jota hän puhuessaan ahkerasti ompeli.
Katsokaahan, sanoi hän, sillä välin kuin täti hommasi jotain viereisessä keittiössä, tämän kauniin samettipalasen pyysin paronittarelta, jonka luona olen työssä. Huomenna, kun me menemme kävelemään, saa Fritz sen ylleen. Hän tosin vähät välittää siitä, miten hän on puettu, ja vaikka hänellä olisi kultaiset housut jalassa, niin hän sittenkin kiipeisi kaikkien aitojen yli. Mutta minä olen mielissäni, kun ihmiset sanovat: Katsohan tuota sievää poikaa, miten somasti hän on puettu! Hänen vanhempansa ovat varmaan ylhäistä väkeä. — Silloin naurattaa minua aina niin kovasti, sillä vaikka hän on vain minun lapseni, niin ei häneltä sittenkään puutu mitään. Mutta minä väsytän teitä jälleen tyhmillä jutuillani.
Päin vastoin, sanoi Hubert, minäkin aioin juuri puhua pikku ystävästäni. Minun metsäapulaiseni on näet saanut kiinni pienen ramman oravan; ehkäpä villikissa on purrut sitä jalkaan. Nyt se on aivan kesy ja juoksentelee vapaasti ympäri huonetta, aivankuin jokin kotieläin. Niinpä juolahti mieleeni tuoda se Fritzille, jotta hänelläkin olisi leikkitoveri. Mutta en tahtonut sitä tehdä teiltä lupaa kysymättä. Sillä ehkäpä se ei olisi vanhalle parille mieleen.
Marianne mietti hetken aikaa. Kiitos, sanoi hän sitten. Vaikka se tuottaisikin Fritzille aivan ääretöntä iloa, niin ehkäpä sittenkin on parasta, että te ette tuo sitä. Ei kummien vuoksi. He ottaisivat vaikka norsun elätettäväkseen, jos Fritz sitä haluaisi. Mutta poika on ilmankin villi ja vallaton, ja jos hänellä olisi toverina oikea mestarikiipeilijä, niin ei mikään häntä enää pitäisi aisoissa. Pelkään pahoin, että hän voisi kiivetä vaikka tuomiokirkon torniin jos tuo pieni punatakki näyttäisi hänelle tietä. Antakaa sen siis jäädä metsään, missä sen oikea paikka onkin.
Voisihan sille rakentaa talon ja laittaa siihen pyörän, jotta ei mitään vahinkoa tapahtuisi, sanoi Hubert.
Ei mitenkään! Siten hän vielä vähemmän saa sitä pitää. Hänen ei pidä tottua mihinkään niin hirveään, eikä katsella eläin paran mieletöntä hyppimistä ristikon takana. Hän on vielä hyvin sääliväinen eikä tee edes hyttysellekään pahaa. Aikaa myöten hänen sydämensä kyllä kovettuu, siitä maailma pitää kyllä huolen, ja ihme olisikin, jollei hän olisi mitään isältänsä perinyt. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni sellaiseen syypääksi. Varjelkoon!
He vaikenivat nyt molemmat, ja tyttö ompeli melkein äkäisen innokkaasti.
Marianne, sanoi Hubert äkkiä, — saanhan siten nimittää teitä?
Miksikäs ei? Onhan se nimeni, vastasi hän levollisesti.
No niin, Marianne, tahdotteko aivan rehellisesti sanoa minulle —