Marianne pudisti päätään. Siitä ei tule mitään, nyt kerta kaikkiaan. Sellaista ei satu usein, että joku huolisi köyhästä tytöstä, joka toisi mukanaan taloon kapioiden asemesta kyynärän pituisen pojan. Ja jos joku löytyisikin — ja täytyyhän minun myöntää, että onhan minulle tarjouksiakin tehty, eikä niinkään huonoja — niin tiedän itse parhaiten, mitä olen lapselle velkaa; sillä onpa minulla hiukan kokemusta siitäkin, millaisia isäpuolet ovat.
Onhan se totta, vastasi Hubert suoraan. Onhan sellaisia, jotka kernaimmin ottaisivat tuollaisen lapsi paran hengiltä. Mutta onhan myös aviomiehiä, jotka pitelevät pahoin omaa vaimoaankin, ja jos sen mukaan toimisi, niin silloinhan ei mikään tyttö voisi enää mennä miehelle.
Niin kyllä, mutta on siinä sittenkin eroa. Sen minkä minä vapaana ihmisenä teen, on kokonaan minun omalla edesvastuullani, ja jos hän löisi minua, niin ei siitä kukaan muu kärsisi kuin minä itse. Sen sijaan, jos joku tekisi pahaa pojalle — kun vain sitä mahdollisuutta ajattelenkin, tulen melkein hulluksi, käteni puristautuvat nyrkkiin, minä voisin karata hänen kimppuunsa ja riistää hänen käsistään lapseni. Olen kerran nähnyt sellaista eräässä ompelupaikassani. Siinäkin talossa oli rouva tuonut taloon tuollaisen lehtolapsen, myöhemmin hänelle syntyi toinen avioliitossakin, ja minä voin vannoa, että hän kohteli kumpaakin lastansa yhtä hyvin ja oikeudenmukaisesti, niinkuin äiti ainakin. Mutta kun ensimäinen lapsi sairastaa ja hän surkuttelee sitä, niin heti isä ärjäsee hänelle: Sinä nyt aina valitat ja itket tuon pahuuksen vuoksi — ja muuta sen kaltaista, jotta sydämeeni oikein koskee. Ei, Fritz, sellaista minä en sinulle halua, pikemmin me pidämme ovemme lukossa.
Mutta juuri Fritzin tähden, jotta hän saisi holhoojan ja kasvattajan, joka ohjaisi häntä oikealle tielle niin vilkas kuin hän on —
Tiedättekö, sanoi Marianne ja pysähtyi jälleen kulussaan, sitäkin minä olen ajatellut. En kuitenkaan toimeentulon vuoksi. Olenhan minä nuori ja voimakas enkä koskaan ole ollut sairas, muutakuin silloin kun poika tuli maailmaan, ja minä ansaitsen puolitoista frangia päivässä, joskus enemmänkin, ja äitini on väliin pyytänyt saada auttaa minua, aivan salassa tietenkin, sillä isä ei ole antanut minulle vieläkään anteeksi. Mutta minä en ota mitään apua vastaan. He ovat ajaneet minut luotaan, siksi en huoli armopaloista. Ja jos minulta jotain puuttuu, niin onhan täällä täti Barbara, hän kyllä auttaa ja jättää pienen perintönsä Fritzille. Mutta se minkä te kasvatuksesta sanoitte, ei ole niinkään typerää. Vanha kummisetä on tullut miltei lapseksi jälleen; me naiset emme aina ymmärrä, mikä pojalle olisi välttämätöntä, eikä meillä ole sitä valtaakaan hänen ylitsensä, me kun olemme häneen niin kovin ihastuneet; ja siksi minä tuumin usein, että jos kaikki olisi niinkuin pitäisi olla ja jos tuo kelvoton mies, hänen isänsä, olisi tehnyt sen, mitä hän jumalan ja ihmisten edessä olisi ollut velkapää — vaan ei, häneltä Fritz ei myöskään olisi oppinut mitään hyvää, ja ehkäpä on parempikin, että hän aivan yksin saa tulla toimeen maailmassa ja pitää vain varansa, ettei hän tuota häpeää äidilleen. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä, sillä tässä minä asun ja täti varmaan jo odottaa minua. Kiitos teille kaikesta vaivastanne lapsen puolesta. Hyvää yötä!
Marianne pujahti sisään ennenkuin Hubert ennätti vastata hänen tervehdykseensä. Siinä hän nyt seisoi tarkastellen ovea ja laskien ikkunoita ja koneellisesti hän luki talon numeron pienestä kyltistä ymmärtämättä itsekään mikä hänen oikeastaan oli. Vastapäätä paha kyllä ei ollut ravintolaa, jonne hän jälleen olisi voinut mennä väijymään. Hänen täytyi siis vihdoin lähteä matkaan, ja hän kutsui koiran luokseen, sytytti pienen piippunsa ja vaelsi kaupungin portista ulos syyssumuun, joka sakeni yhä enemmän mitä lähemmäksi hän tuli Rein-virtaa. Mutta se ei rasittanut häntä. Päinvastoin hän oli mielissään voidessaan näin näkymättömänä kulkea eteenpäin näkemättä edessään muuta kuin komeavartaloisen tytön kuvan keskellä valkoista sumuvaippaa, tuon tytön, joka vuoroin uhmaillen, vuoroin iloiten heitteli niskaansa, avasi suutaan ikäänkuin purraksensa, naurahti, iski tulta silmistään ja vuoroin taas päästi koko äidinrakkautensa valloilleen painaessaan pojan rintaansa vasten.
Mikä onni, että tie oli hänelle ennestään niin tuttu, sillä tuskinpa hän muuten olisi löytänyt kotiin. Ja sittenkin tuli varsin myöhä. Palvelijat olivat suuresti ihmeissään, sillä ensi kertaa hän vaimonsa kuoleman jälkeen ei vielä sydänyön aikana ollut kotona. Emännöitsijä oli jättänyt illallisruoan esille; ja niinpä Hubert kävi pöytään istumaan, sillä pitkän kävelyn jälkeen hän tunsi nälkää. Palvelijat hän lähetti kuitenkin maata ja jäi yksin koiransa kanssa pöydän ääreen istumaan, heittäen sille parhaat palat. Ennen makuulle menoaan hän otti vielä kynttilän käteensä ja astui arkihuoneeseen vaimonsa öljymaalauksen eteen, jossa hän oli morsiamena kuvattu. Kaikki se hyvyys ja lempeys, joka Hubertille oli tuottanut niin paljon onnea, säteili hänen nuorekkaista silmistään häntä vastaan. Mutta tänään ensi kertaa silmät näyttivät hänestä himmeiltä, ja tuuhea, vaalea tukka miltei harmaalta, ja kun hän kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseensa, tunsi hän syvää alakuloisuutta, josta hän ei seuraavinakaan päivinä voinut irtaantua. Hän oli äreä väelleen, rankaisi koiria ankarammin kuin mitä olisi ollut tarpeen, antoipa vielä kaataa pari vanhaa puutakin, joita hän vanhojen muistojen vuoksi oli säästänyt, joskin ne olivat jo yli-ikäiset. Kun hän kaiken tämän lisäksi seuraavana lauvantaina puki parhaan virkatakin yllensä ja sanaakaan sanomatta läksi matkaan, oli emännöitsijä, metsäapulainen ja molemmat rengit selvillä siitä, että herra Kehlissä oli takertunut paulaan ja että talossa piankin nuori emäntä ottaisi johdon käsiinsä. Toinen rengeistä läksi hänen jälkeensä ottaakseen asiasta lähemmin selkoa, mutta palasi päätään ravistaen takaisin: ehkäpä he sittenkin olivat väärillä jäljillä, sillä herra oli heti kääntynyt Reinin yli johtavalle sillalle, eikä mistään strassburgilaisesta voinut olla kysymystäkään, sillä ranskalaisia hän ei katsonut suopein silmin.
Sillä välin astui Hubert nopeasti eteenpäin, ikäänkuin kilpajuoksu olisi ollut kysymyksessä. Oli vielä aivan valoisaa kadulla, kun hän saapui sen talon edustalle, missä molemmat naiset asuivat. Taaskin hän luki talon numeron ja seisoi hetken aikaa kooten ajatuksiaan. Sitten hän astui kapeaan eteiseen ja kolkutti ovelle, jossa seisoi täti Barbaran nimi. Odottaessaan hän kuuli sisältä laulua. Ääni ei ollut vahva, mutta kirkas ja kaunis.
Samassa ovi avautui, täti kysyi ken siellä oli, ja kun hän tunsi Hubertin, ei hän näyttänyt suurestikaan hämmästyvän. Tekö se olette, herra? sanoi hän. Olkaa hyvä ja käykää sisään. Mitä uutta kuuluu? Mariannekin on juuri, kotona, voitte kuulla hänen laulavan; tänään hän on koko päivän ommellut lapselle vaatteita, koska eilen kapiot tulivat valmiiksi. Katsohan, Marianne, kuka täällä on!
Mitä ihmettä, sanoi tyttö katsahtaen iloisesti työstään ylös. Onko joku metsäkauris karannut Strassburgiin, koska herra metsänhoitaja kunnioittaa meitä käynnillään?