Niinkuin viisas metsämies ainakin, joka seuraa takaa-ajamansa riistan jälkiä, ei Hubertkaan viipynyt sen kauemmin koskemattoman ateriansa ääressä, vaan kiiruhti jälleen kadulle. Siellä oli jo sillä välin pimeys laskeutunut maahan; viimeiset kävelijät kulkivat ohi viittoihinsa kääriytyneinä, sillä auringon mailleen mentyä oli ilma äkkiä käynyt kalseaksi. Hubert ei ajatellutkaan napittaa kiinni väljää verkatakkiansa. Hänen oli niin tavattoman lämmin ja hyvä olla tuulisella kadulla.
Mutta vasta runsaan puolen tunnin kuluttua hän näki tytön jälleen astuvan kadulle innokkaasti keskustellen kummin kanssa. Hän odotti kärsivällisesti, kunnes tämä vihdoin sanoi jäähyväiset, ja sitten hän astui Mariannen jäljissä, joka veti huivinsa päänsä yli suojellakseen itseään tuulelta. Niinpä hän ei liioin kuullut hänen ääntänsä, kun hän puhutteli häntä, ennenkuin hän huusi häntä nimeltä.
Mitä? Oletteko te vielä täällä, sanoi tyttö jääden ihmeissään seisomaan. Minä luulin teidän jo aikoja sitten olevan matkalla Kehliin.
Ei minulla ole kiirettä, vastasi Hubert mahdollisimman huolettomasti. Arvatkaapa, missä minä tällä välin olen ollut?
Herra sen tiesi, vastasi tyttö, minua se ei lainkaan liikuta.
Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun Hubert tunnusti, miten hän oli väijynyt häntä.
Olettepa te aika veijari, sanoi Marianne sormellaan uhaten. Te näytätte niin rehelliseltä, ettei luulisi teillä olevan ainoatakaan viekasta ajatusta, ja kun siksi tulee, niin ei teidän parissanne ole varma hengestäänkään. No, sen minkä te näitte, saattaisi koko maailmakin nähdä. Ja koska te pidätte pojasta, niin suon teille anteeksi, vaikka te noin salaa kurkistelittekin vierasten ihmisten ikkunoista sisään.
Minun on niin sääli lasta ja teitä, sanoi Hubert, kun te ette voi pitää häntä kokonaan luonanne.
Niin minunkin, herra, vastasi tyttö huoaten. Mutta minkä sille mahtaa? Näin hänen on kuitenkin parempi olla. Kotona ei kukaan voisi pitää häntä silmällä, sillä usein en viikkokausiin pääse työstä ennenkuin myöhään yöllä, kun sattuu olemaan kovin paljon työtä, esimerkiksi jotkut kapiot ommeltavina, niinkuin parasta aikaakin. — Ja Marianne mainitsi morsiamen nimen. — Ihminen ei voi muodostaa onneaan ikäänkuin mieliruokaansa sekoittamalla siihen juuri niitä mausteita, jotka ovat hänelle enimmin mieleen. Hyvä jos yleensä saavuttaa onnen.
Niinhän se on. Mutta miksikä ei elämä voisi parantua. Jos te esimerkiksi menisitte naimisiin ja saattaisitte pitää pojan luonanne.