Kiitos paljon, vastasi äiti; ei minunkaan. Jokaisen tulee kantaa oma taakkansa. Sen sijaan poika kerran on pitävä minusta huolen, kun tulen vanhaksi ja köyryselkäiseksi enkä enää voi jäsentäkään liikuttaa. Eikö totta, pikku Fritz? — ja hän kosketteli hiljaa nenän päällään lapsen poskea suutelematta sitä kuitenkaan. — Koko viikkoon en saa pitää häntä luonani. Siksipä tahdon sunnuntaisin saada hänestä kaiken ilon ja vaivan.
Hubert vaikeni ja pysytteli hiukan hänen takanaan voidakseen koko ajan seurata häntä katseillaan. Hän ei itsekään vielä ollut selvillä siitä, missä määrin tuo nainen häntä miellytti; mutta kun ohikulkijat pysähtyivät katselemaan tuota kookasta, voimakasta tyttöä, joka kantoi niin rauhallisesti käsivarrellaan kaunista lasta, tunsi hän tyydytystä sen johdosta, että hänkin kuului yhteen joukkoon. Täti jutteli koko ajan, mutta Hubert kuunteli vain hajamielisesti hänen puhettaan, ja kun Marianne silloin tällöin lyhyesti naurahtaen vastasi hänelle, sanoi Hubertkin jotain vähäpätöistä ja silitteli pienen pojan kättä, joka riippui alas äidin olkapäältä.
Kun he sitten tehtyään pitkän kierroksen valleja myöten saapuivat kaupunginportille, heräsi lapsi vaunujen ratinaan. — Tahdotko taaskin ratsastaa, Fritz? kysyi Hubert. Ja kun pienokainen suurin silmin nyökkäsi hänelle päätä, nosti hän muitta mutkitta hänet äidin käsivarrelta ja asetti hänet olkapäälleen istumaan, jotta lapsi ilosta huutaen tarttui kiinni hänen kiharatukkaansa ja pienillä säärillään paukutti häntä rintaan.
Näettekös? sanoi äiti. Noin hän pääsee aina tahtonsa perille. Mutta laskekaa hänet nyt maahan. Kyllä hän jo jaksaa juosta, eikä teistä suinkaan ole hauska kuljettaa häntä tuolla tavalla kaupungin läpi.
Päin vastoin, vastasi Hubert, vaikka juoksisimme täyttä laukkaa. Ei kukaan täällä Strassburgissa tunne minua, ja jos ihmiset luulisivat minua hänen isäksensä, niin olisin siitä vain hyvilläni. Vai onko sinulla mitään sitä vastaan, Fritz?
Minä en tarvitse isää, toisti poika sananparttaan. Isät ovat pahoja. Minä tarvitsen vain äitiä.
Se on oikein, Fritz, sanoi äiti. Kun meillä on vain toisemme, niin emme kaipaa ketään. Varsinkin kun meillä sen lisäksi on vielä Barbara täti ja hyvä jumala ja terveet jäsenemme. Mutta kiitähän nyt kauniisti herraa ja tule alas, ratsumies. Sillä tässä asuu kummisetä ja kummitäti, joiden luona poikani asuu, selitti Marianne vieraalle. Katsos, miten olet liannut hyvän herran takin. Sallitteko! — ja hän pyyhkäisi liinalla pois pienten kenkien jäljet Hubertin siististä takista. Kas niin, anna nyt kättä ja sano: hyvää yötä! — Minun pitää näet itse viedä hänet nukkumaan, muuten hän ei ole tyytyväinen enkä minäkään. Menkää vain edeltä, täti. Minä tulen pian jäljestä.
Täten hän erosi toisista ja vei lapsen vaatimattoman talon ovesta sisään, ja aina kadulle saakka kuului, millä ilolla lapsi otettiin vastaan.
He pitävät lasta kovin hyvänä, sanoi vanha vaimo Hubertille. He ovat kelpo väkeä; mies, minulle mieliksi, suostui silloin lapsen kummiksi, ja koska hän ei enää ole työssä — hän oli nahkuri ja ansaitsi oikein hyvin — niin on hänestä ikävä istua aina vain kädet ristissä. Siksipä hänellä pojasta on nyt hyvää ajanvietettä. Minun mieheni on aivan hullaantunut Fritziin, sanoo hänen vaimonsa. Ikäänkuin hän ei itsekin sitä olisi! Tuletteko te vielä yhtä matkaa, herra? No niin, hyvää yötä sitten, herra! Minun täytyy kiirehtiä kotiin illallisruokaa keittämään.
Hän erosi Hubertista ihmetellen, miksikähän hän aluksi oli ollut niin puhelias ja nyt niin harvasanainen. Mutta Hubert astui ravintolaan, joka sijaitsi vastakkaisessa talossa, nousi yläkerrokseen ja istahti ikkunan luona vapaana olevan pöydän ääreen tilaten itselleen ensimäisen parhaan ruokalajin, mikä ruokalistalla hänen silmäänsä osui. Hän ei koskenut siihen kuitenkaan, kun se kannettiin hänen eteensä. Sillä hänen metsämiehen juonensa, asettuessaan tänne väijyksiin, onnistui täydellisesti. Hän saattoi ikkunasta nähdä suoraan vastapäätä olevaan huoneeseen ja tarkata miten pienokaiselle ensin annettiin hiukan maitoa ja leipää ja miten äiti sitten riisui hänet, jolloin vanhemmanpuoleinen pariskuntakin oli läsnä, saamatta kuitenkaan vähimmälläkään tavalla olla apuna. Sitten tyttö kantoi lapsensa vuoteeseen ja näytti rukoilevan hänen kanssaan; sen jälkeen lapsi ojensi jokaiselle kätensä ja äidille suunsa, ja sitten kynttilä vietiin toiseen huoneeseen ja näköala katosi.