Minusta tulee sotamies, sanoi pienokainen, sitten voin ampua kuoliaaksi kenen vain tahdon, sitä varten itse keisari antaa minulle pyssyn.
No kuulkaapas tuota yltiöpäätä! naureskeli hänen äitinsä, ja mitä kiihkeämmin hän torui, sitä lempeämmin hänen silmänsä loistivat. Ehkäpä hän hyväksi lopuksi ampuu vielä äitinsäkin, jollei hän heti tee mitä hän tahtoo.
Sinua minä en ammu, äiti, sanoi lapsi. Mutta jos joku tahtoo tehdä sinulle pahaa, ja jos tuo paha mies tulee vielä takaisin, se, josta sinä kerroit täti Barbaralle ja jonka me kerran tapasimme kadulla, niin silloin minä en ammu harhaan.
Ole vaiti, Fritz, sanoi äiti äkkiä kalveten, ja hän katsoi merkitsevästi vanhaan ystäväänsä. Onko pienilläkin padoilla korvat? Pane lakki päähäsi. Alkaa jo hämärtää, eikä meillä täällä ole enää mitään tehtävää. Mennään mielemmin kävelemään.
Näiden puheiden aikana oli Hubert pysytellyt ääneti ja kaiken aikaa katsellut mielihyvällä kauniita kasvoja vastassansa. Noissa piirteissä oli jotain kovaa, melkein karkeaakin, ja joskus, kun tyttö nauraen avasi suunsa, niin että hänen kiiltävät hampaansa näkyivät, muuttui ilme miltei hurjaksi. Mutta se miellytti sittenkin häntä, ja koska siinä ei ilmennyt mitään alhaista, ainoastaan sisällisestä voimasta johtuvaa uhmaa, niin olisi hän kernaasti vaikka tuntikausia tarkastellut äitiä ja lasta. Mutta kun naiset nousivat nyt ylös, kohosi hänkin paikaltansa ja kysyi saisiko hän, joka oli vieras paikkakunnalla yhtyä heidän seuraansa. — Miksikä ei? sanoi Marianne, jollei meidän seuramme ole teille liian huono; meille te kyllä kelpaatte, sillä minusta näyttää, kuin te kykenisitte sanomaan muutakin kuin vain tyhjiä imarteluja; tulkaa siis mukaan! Tähän aikaan päivästä on ihmeen ihanaa kävellä valleilla.
Kun he olivat astuneet ulos puistikosta, kysyi Marianne äkkiä: Oletteko te nainut mies, vai naimaton?
Leski, vastasi Hubert ja kertoi lyhyesti, miten kova kohtalo oli häntä kovasti koetellut, mistä hän oli kotoisin ja miten hän asusti nyt yksin metsässänsä.
Naiset kuuntelivat hänen puhettansa osaanotolla kumpikin omalla tavallansa, täti vilkkaasti huudahtaen, Marianne käyden yhä hiljaisemmaksi ja huokaistenkin kerran. Mutta pian ilmestyi jälleen naurun aihetta, kun poika, joka koiran kera oli juossut edeltä, yritti sovittaa kärsivällisen elukan päähän pientä lakkiaan ja sitoa sitä kaulaan kiinni. He olivat astuneet kaupungin portista ulos ja saapuneet valleille, mistä laaja Reinin tasanko levisi silmien eteen syysauringon kultaisessa ja purppuraisessa hohteessa. Kun he hetken kuluttua saapuivat erään penkin luo ja tädin ehdoituksesta kävivät siihen lepäämään, istahti tyttö siten, että hän joutui selin ilta-aurinkoa vasten. Hubert kysyi sen johdosta, olivatko hänen silmänsä ehkä kipeät. Eivät, vastasi tyttö. Mutta minä en katsele mielelläni noin avaraa näköalaa. Se saattaa minut haikealle mielelle. Sen sijaan nähdessäni edessäni kaupungin, kaikki nuo talot ja katot ja valtavan tornin niiden yläpuolella ja harakat, jotka lentävät korkealle pesiinsä, on minun hyvä olla, sillä tiedän, että kaikilla, olkootpa köyhiä tai rikkaita, on katto päänsä päällä, ja että siellä, missä savu nousee, on myös keitto tulella, ja missä pieni lapsi itkee äidin ollessa poissa kotosalta, naapuri ainakin sen äänen kuulee.
Näin puhuessansa hän heitti silmäyksen poikaan, joka juostuaan itsensä väsyksiin oli heittäytynyt pitkäkseen penkille ja siihen nukahtanut. Ehkä olisi aika lähteä kotiin, sanoi pojan äiti. Katsokaahan, poika nukkuu. Ja hän nosti nukkuvan lapsen käsivarrelleen.
Antakaa lapsi minulle, sanoi metsänvartija, kun Marianne nousi ylös aikoen kantaa häntä sylissään aina kotiin saakka. Minun käsivarrellani hän ei paljon paina.