Näin sanoen hän nosti syliinsä pojan, joka ei ujostellut häntä lainkaan, ja antoi hänen ratsastaa polvellaan, aluksi hiljalleen, mutta sitten yhä hurjemmin ja kovemmin, jotta poika, joka piteli itseään jaloillaan kiinni, loisti ilosta ja lopulta ääneensä riemuiten tarttui vierasta miestä parrasta kiinni, aivankuin vasta-alkaja ratsun harjaan. Lähinnä olevat kääntyivät katsomaan lapsen iloa osoitellen toisilleen iloista poikaa, joka vihdoin tuli niin rohkeaksi, että hän riisti suurelta leikkitoveriltaan sammuneen piipun suusta ja pisti sen omaan pieneen suuhunsa, kiitäessään hurjaa vauhtia ylös ja alas.
Seis! sanoi Hubert äkkiä pysäyttäen yksijalkaisen ratsunsa. Nyt ratsumies on saapunut majatalon edustalle ja tahtoo juoda. Saako hän juoda viiniä? kysyi Hubert tädiltä, joka ylpeänä oli seurannut leikkiä.
Tuoko! vastasi vaimo. Hän juo kuin mies. Sen puolesta hän voisi olla mies vainajani poika, niin hyvältä hänestä viini maistuu.
Terveeksi, Fritz! sanoi Hubert ja ojensi hänelle lasinsa, jota poika varhemmin oli ahnain silmin tarkastellut. Nyt hän joi hiestyneenä hurjasta ajosta ja pudisteli ruskeita kihariansa, joista vanha vaimo näytti olevan hiukan ylpeä, sillä hän silitteli niitä vähä väliä. Mutta juodessaan poika katseli lasin läpi taloon, mistä soittoa kuului, ja äkkiä hän laski puoleksi tyhjennetyn lasin pöydälle ja liukui alas polvelta. Äiti, huusi hän kirkkaalla äänellä, katsoppas äiti, kuka täällä on! — Ja sitten hän juoksi keskelle ihmisvilinää, jonka läpi juuri kookas ranskalainen korpraali tunkeutui, saattaakseen nais-toverinsa omalle paikalleen.
Nainen, jota vastaan poika iloisena riensi, oli komea ja kookas ja tummaverinen, hänen silmiään ei vanha vaimo turhaan ollut kehunut. Ne loistivat niin ihmeellisesti pitkien, mustien silmäripsien alta, puoleksi vaatien, puoleksi ylenkatsoen, että jokainen, johon ne sattumalta osuivat, tunsi pistoksen sydämessään. Mutta kun poika oli kiivennyt hänen syliinsä, niin tuntui siltä, kuin kaikki liekit ja tulikipinät niissä olisivat sammuneet ja vain äidinrakkauden syvä tuli syttynyt palamaan. Hän oli hyvin vaatimattomasti, miltei köyhästi puettu, päätä ja paksuja palmikkoja peitti vain kevyt, vanha pitsihuntu, ja kellastunut huivi riippui höllästi hänen voimakkailla hartioillaan. Sen sijaan pojalla oli yllään erittäin soma, kiiltonappinen puku, jotta ensi hetkessä olisi voinut luulla tuota nuorta naista hänen hoitajakseen eikä äidikseen. Hän pysähtyi nyt keskelle ihmistungosta pitäen poikaa sylissään ja painaen korvansa aivan lähelle hänen suutansa silitellen samalla hänen kihariaan. Hän naurahti ja näytti kokonaan unohtaneen komean seuralaisensa, joka pyyhkäisten viiksiään seisoskeli hänen vieressään. Ainakin hän loi häneen aivan vieraan katseen, kun tämä jälleen puhutteli häntä, ja sitten hän kumarsi hänelle kohteliaasti ja kiiruhti nopeasti poika käsivarrellaan pöydän ääreen. Korpraali, joka sai näin äkkiä matkapassit, katsoi hämillään hänen jälkeensä. Mutta huomatessaan Hubertin, hän näytti arvelevan, että toisella oli suuremmat oikeudet tuohon kauniiseen naiseen ja vetäytyi harmissaan takaisin tanssisaliin.
Kuka se oli? kysyi täti, kun äiti ja lapsi istuivat jälleen pöydän ääressä.
Mistä minä tietäisin? sanoi tyttö. Hän asettui viereeni seisomaan, kun katselin tanssia, ja pyysi minua valssiin. Kun vastasin hänelle, etten tanssinut, alkoi hän puhua minulle kaikenlaista kaunista. Minä en puhu ranskaa, sanoin minä, mutta hän ei vaiennut sittenkään. Vihdoin hän riisti minut mukanansa. Mutta miltä Fritz näyttää? Aivan pörröinen päästään ja viiniä hän myöskin on juonut, sen minä huomasin heti, kun hän suuteli minua. Teitä kahta ei voi jättää neljännestunniksikaan yksin, heti te olette valmiit tyhmyyksiä tekemään.
No kuulehan, sanoi täti, siitä tämä herra tässä saa vastata, ja tuskinpa se hänen suurin syntinsä lienee.
Herra on kiltti, sanoi Fritz vakavana; sinä et saa torua häntä, äiti.
Varjelkoon, naureskeli tyttö. Mutta sinua minun pitäisi torua, sinä tyhmä poika, joka lähestyt jokaista vierasta. Hän on niin harvoin ihmisten parissa, lisäsi Marianne kääntyen Hubertin puoleen. Hän ei opi minkäänlaisia tapoja, ja tuollaiselle villikissalle kelpaa kuka hyvänsä leikkitoveriksi. Ajatelkaapa, herra! Viime sunnuntaina, juuri kun kuljin hänen kanssaan kirkkotorin poikki, tulee meitä vastaan pataljoona sotamiehiä, ja etunenässä marssi rumpumajuuri karvalakissaan, suuri keppi kädessä. Mitä tuo pikku veitikka nyt tekee? Hän karkaa käsistäni ennenkuin tiedän asiaakaan ja juoksee partasuisen miehen luo, jota toinen lapsi varmaan olisi pelännyt, ja marssii hänen rinnallaan, niin että kaikki nauravat, kunnes rumpumajuuri itsekin alkaa nauraa, nostaa hänet syliinsä ja antaa hänen tarttua kiinni keppiinsä. Vaikka olisin huutanut ja viitannut hänelle kuinka paljon tahansa, hän ei vain tullut pois ennenkuin sotilaat pysähtyivät komendantin asunnon edustalle, jolloin rumpumajuuri laski hänet maahan ja napahutti häntä hiukan kepillään, ja koska kaikki vain nauroivat hänelle, niin en minäkään voinut rangaista häntä niinkuin hän olisi ansainnut, tuo velikulta! Tuskinpa kuluu ainoatakaan päivää, jolloin hän ei tekisi vallattomuuksia, ja kun hän kasvaa suureksi, niin hän varmaan saa aikaan niin paljon tyhmyyksiä, että kaikki ihmiset väistyvät kauaksi hänen tieltään. Vai mitä, Fritz?