Nainen iski merkitsevästi vieraalle silmää, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: pieni viaton raukka ei ymmärrä sen enempää! — ja sitten hän sanoi: Äiti on oikeassa, Fritz. Ja kun hänellä ei ole enää mitään annettavaa, niin tulet täti Barbaran luo, hän antaa sinulle osan viimeisestä suupalastaankin.
Lapsen huomio oli jälleen kiintynyt koiraan, joka oli laskenut viisaan päänsä kevyesti pienokaisen polvelle sallien pikku kätösten sitä silitellä.
Kyllähän te ymmärrätte, herra, jatkoi vanha nainen puhettaan, isä on nyt kerta tuollainen lurjus, jommoisia jumala paratkoon on yllin kyllin. Mutta eivät kaikki satu yhteen tuollaisen kelpo tytön kanssa kuin Marianne on. Me olemme näet samalta paikkakunnalta, kumpikin Pfalzista ja minä tunsin hänet jo viisitoista vuotta sitten, jolloin muutin Strassburgiin asumaan mies vainajani kanssa, joka oli suutari. Silloin Marianne oli vielä pikku tyttö. Kukaan ei olisi uskonut, että hänestä voisi tulla niin komeaa tyttöä, hän olikin silloin vain kymmenen vuoden vanha, ja hänen vanhempansa, jotka olivat kelpo porvareita, vaativat häntä ahkerasti työtä tekemään ja istumaan paikoillansa, jotta hän oli kalpea ja laiha kuin aidan seiväs. Minä olen häntä parikymmentä vuotta vanhempi, mutta hänen äitinsä sukulaisena kävin usein talossa ja hän kiintyi niin minuun, että minun täytyi joka kerta ihmetellä, miten paljon kerrottavaa lapsella oli minulle kahdenkesken ollessamme. Kun mies vainajani sitten kosi minua — kaikki ihmettelivät, että hän huoli minusta, vaikka olin häntä paria vuotta vanhempi enkä juuri kaikkein kauneimpiakaan, mutta hän oli nyt kerran hullaantunut minuun — niin muistan vieläkin, miten kernaasti Marianne olisi tullut häihini; mutta isä, joka oli hyvin ankara mies ja aina saarnasi lasten kasvatuksesta, ei sallinut sitä, ja siksi minä lausuessani jäähyväiset hänelle kotona sanoin: Marianne, sanoin minä, koska sinä et pääse minun häihini, niin minä tulen varmaan sinun häihisi, vaikkapa minun pitäisi matkustaa sadan peninkulman päähän. — Silloin tyttö punastui, jotta minua oikein ihmetytti, sillä olihan hän vielä niin nuori, ja minä sanoin: No, no, kyllä siihen vielä on aikaa! Ja sitten me jouduimme erilleen toisistamme enkä minä pariin vuoteen kuullut puusepän joukosta mitään, joskus vain sain terveiset heiltä jonkun mukana; sillä kirjeitten kirjoittamiseen ei ollut paljon aikaa, minä kun autoin miestäni hänen työssään. Mutta kun joku kotiseudultani joskus käväisi meillä, niin kylläpä silloin kehuttiin, miten kauniiksi, suureksi ja voimakkaaksi Marianne oli kasvanut, jottei häntä samaksi tytöksi enää olisi uskonutkaan, jota vastoin hänen veljensä, joka aluksi oli ollut hyvin nopeakasvuinen, jäi hänestä jäljelle. Ja iloiseksi häntä myös sanottiin, hän osasi nauraa ja laulaa ikäänkuin hän alituisesti olisi viiniä juonut. Kylläpä sitä saa monenlaista maailmassa nähdä, tuumin minä. No niin, eipä kestänytkään kauan, ennenkuin Marianne muistutti minua siitä, että olin luvannut tanssia hänen häissänsä. Voi hyvä jumala, siitä on jo pitkä aika!
Vanha rouva huokasi hiukan, otti käteensä kutimensa ja alkoi innolla työskennellä, ja poika kävi maahan istumaan syöttäen koiralle eväitään.
Kauanko te olette ollut leskenä, hyvä rouva? kysyi Hubert, jota hänen uuden tuttavansa puheliaisuus huvitti.
Jouluna tulee täsmälleen kuusi vuotta, sanoi nainen; mies raukkani oli valmistanut parin kauniita kenkiä, ne olivat punaiset ja ompeluilla koristetut aivankuin jollekin kreivinnalle, salassa hän ne oli minulle tehnyt ja hänen oli määrä antaa ne minulle joululahjaksi; mutta sen sijaan hän kävi pitkäkseen ja kuoli muitta mutkitta aivan käsiini; lääkäri arveli, ettei hänen ruumiinsa sietänyt ranskalaista viiniä ja olipa hän usein hänelle sanonutkin, että hän voisi saada halvauksen aivan äkkiä, ja niin kävikin. Ensin aioin palata takaisin kotiseudulleni, ja odottaessani kevättä tein suutarintyötä vieraille mestareille. Mutta pääsiäisenä, kuka siinä eräänä iltana ilmestyi minun ovelleni? Kookas, kaunis, tuntematon nainen pysähtyy kynnykselle, ikäänkuin hän ei uskaltaisi astua sisään, ja minä kysyin: Mitä te etsitte, rouva? — sillä minä huomasin heti, missä tilassa hän oli, ja sanoin: käykää istumaan, olkaa niin hyvä! ja mitä muuta sellaisessa tapauksessa tavallisesti sanotaan. Vastaamatta mitään hän äkkiä purskahti itkuun ja kiepsahtaen kaulaani hän sanoi: Oi, etkö tunne minua, täti? Minähän olen Marianne! — Vai niin, sanoin minä, ja nyt tunsin hänet jo hänen mustista silmistänsä, sillä sellaisia silmiä ei ole kellään muulla naisella kuin hänellä, ja kun hiukan toinnuin hämmästyksestäni, kertoi hän minulle kaikki. Sinä yönä emme me kumpainenkaan ummistaneet silmiämme; mutta emme me myöskään itkeneet. Sillä jo silloin hän oli tarmokas ja ylpeä ja hän tuumi: Sille mikä on tapahtunut, ei voi enää mitään! Niin, sellainen hän on vielä tänäkin päivänä, ja siksi hänen kanssaan on hyvä elää. Kuulehan, Fritz, älä pistä koko kättäsi koiran suuhun; kukapa tietää, vaikka se puraisisi.
Älkää pelätkö, sanoi Hubert. Poika on hyväntahtoinen, sen voin huomata, eikä hän pitele pahoin koiraa; silloin se sallii tehdä itselleen mitä hyvänsä.
Hyväntahtoinenko? No, sitä pikku Fritz onkin, ja sen minä aina olen sanonut, hänessä on yhtä hyvää ainesta kuin hänen äidissänsäkin. Mutta vallaton hän myöskin on, tuo pikku veitikka, ja silloin voi helposti vahinko sattua. Jos Marianne ei olisi ollut niin ajattelematon — vaan ei, silloin ei poikastakaan olisi maailmassa, ja se olisi toki sääli, Mariannea olisi minun kaikkein enimmin sääli, vaikka hän on saanutkin niin paljon kärsiä. Kuulehan, pikku veitikka, jollei meillä olisi sinua, niin mitäpä me tekisimme pyhäpäivinämme, me kaksi yksinäistä naisihmistä? Sillä tietäkää, herra, viikon varrella poika ei ole meidän luonamme, sillä hänen äitinsä käy silloin ulkona ompelemassa ja minä teen työtä mestarilleni. Siksi me olemme antaneet hänet erään vanhan vaimon hoidettavaksi, jonka omat lapset ovat kuolleet, ja joka nyt hemmoittelee pikku Fritziä niin paljon kuin ennättää. Mutta sunnuntaiaamuisin varhain hakee Marianne hänet kotiin ja sitten me koko päivän pidämme iloa tuon tyhjäntoimittajan kanssa, ja minä olen aina väittänyt: Tuo poika on meidän paistimme ja viinimme ja leivoksemme, ja siihen Marianne sanoo nauraen: Jos sinä syöt minulta tuon pojan, niin avaan minä sinun vatsasi, jotta saan poikani elävänä takaisin niinkuin Punahilkan. — Siten me keskenämme laskemme leikkiä.
Vaimo antoi kutimensa hetken aikaa levätä ja katsoi lempeästi poikaan, joka juuri yritti nousta kärsivällisen leikkitoverinsa selkään. Mutta tämä liukui aina sukkelasti pois hänen pienten jalkojensa lomasta.
Kuulehan, pikku mies, sanoi Hubert. Selkäänsä se ei sinua päästä. Mutta minäpä tiedän toisen paremman ratsun, joka ei heitä sinua maahan.