Sattuipa nyt eräänä lämpimänä lokakuun päivänä, jollaiset viininkorjaajille ovat kovin tervetulleita, että herra Hubert, niinkuin metsänvartijamme oli nimeltänsä, sai asiansa Kehlissä paljoa varhemmin toimitetuksi kuin mitä hän oli olettanut. Koska oli sunnuntai-päivä, kehoittivat hänen tuttavansa häntä jäämään heidän luokseen hedelmäviiniä maistamaan. Mutta hän kieltäytyi jyrkästi, sillä ilma tässä kaupungissa, jossa hän kerran oli viettänyt häitään, painosti häntä, ja siksi hän raskain mielin alkoi kulkea Rein-virran yli johtavaa siltaa pitkin Strassburgiin päin, jota hän kerran vielä halusi nähdä.
Kaikki siellä oli jokseenkin entisellään, ja sunnuntai-ilo siisteillä kaduilla tuotti hänelle hupia, hänelle, joka niin kauan aikaa oli elänyt eristyneenä koko maailmasta vain eläintensä ja puittensa parissa. Hänen mieleensä muistui nuoruudenaika, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tämän kaupungin, ja suuri lintukoira, joka seurasi aina isäntänsä kintereillä, ihmetteli suuresti kuullessaan hänen äkkiä viheltelevän laulua. Niinpä hän astuskeli kauneimmassa syysauringon valossa kaupungin portista ulos suureen puistikkoon, joka oli täynnänsä ihmisiä, ja tarkasteltuansa kylliksensä ranskalaisia upseereja ja heidän naisiansa, sekä kaikkia muita, jotka ajaen, ratsastaen tai jalkasin kulkivat hänen ohitsensa, ja ihmeteltyään miten paljon erilaisia ihmisiä maailmassa oli olemassa, hän poikkesi erään syrjäisen kahvilan puutarhaan, josta kajahti soitonsäveleitä ja jonka portista kulki lakkaamaton ihmisvirta, varsinkin yksinkertaista kansaa, edes ja takaisin.
Kahvilassa oli kuitenkin niin ahdasta, että vieras hetken aikaa kierreltyään pöytien välissä löytämättä paikkaa, läheni jälleen porttia, etsiäkseen itselleen istumasijaa jossain hienommassa julkisessa puutarhassa. Samassa hän huomasi tyhjän paikan erään pyöreän pöydän ääressä, joka oli sijoitettu akaasiapuun rungon ympärille, ja koska siinä ei ollut muita kuin eräs vanhemman puolinen, vaatimattomasti puettu nainen ja pieni poika, jotka kumpikin näyttivät kokonaan syventyneen kahvin juomiseen, arveli hän muitta mutkitta voivansa käydä siihen istumaan. — Anteeksi, herra, sanoi nainen, tuoli ei ole vapaa. Mutta jos voitte hankkia yhden lisään, — niin pöydän ääressä on kyllä tilaa.
Heti Hubert viittasi viinurin luokseen, joka hankki hänelle tuolin ja lasillisen viiniä, ja ilomielin hän pitkän kävelynsä jälkeen kävi istumaan.
Onpas teillä soma poikanen, hyvä rouva, sanoi hän ystävällisesti sytyttäen pienen piippunsa. Vanhako pikku herra on?
Viisi vuotta, herra, vastasi nainen huonolla saksankielellä, sekoittaen vähän väliä puheeseensa ranskalaisia sananparsia. Pyyhi suusi, Fritz, kun olet valmis, mutta katsohan, miten olet tahrannut vaatteesi. — Poika ei ole minun, jatkoi hän kääntyen Hubertin puoleen ja pyyhkien pojan takkia. Mutta minä pidän hänestä aivan kuin hän olisi omani, varsinkin silloin kun hän on kiltti. Kuulehan Fritz? Kun äiti rankaisee sinua, niin antaa täti aina sinulle jotain hyvää, jotta et koskaan itke.
Poika nyökkäsi päätään, mutta hän oli niin kokonaan vajonnut koiran katselemiseen, ettei hän pannut paljoakaan huomiota siihen, mitä hänen suojelijansa puhui.
Kenen poika hän on? kysyi Hubert, jota kiharapäinen ja valpas, ruskeasilmäinen poika miellytti.
Hänen äitinsä on täällä mukana; hän meni vain hiukan tanssia katselemaan. Missä hänen isänsä on, lisäsi nainen säälivästi kohottaen olkapäitään, sen yksin jumala tietää!
Minulla ei ole isää, sanoi poika äkisti. Äiti sanoo, etten minä isää tarvitsekaan. Äiti antaa minulle kyllä kaikki mitä minä haluan. Eikö niin, täti?