Raatimies kääntyi Helena rouvan puoleen, joka oli jo vetäytynyt ovelle ja seisoi siellä seinää vasten nojautuneena. Saattaessaan häntä kotiin raatimies sätti tyttöä, jonka omallatunnolla varmaan myöskin vainajan kuolema oli ja joka koetti pauloihinsa kietoa jo uusia uhreja, ennenkuin edellinenkään oli multaan peitetty. Hänen sydämeltään oli raskas paino hellinnyt, nyt kun hän tiesi, ettei tuo Laporte ollut mikään Amthor, ja hän toivoi, että oikea Andreas oli vielä palkitseva äidilleen kaiken sen surun, jonka hän hänelle oli tuottanut. Ja sydämestään hän lausui hänelle kiitoksensa siitä vaivannäöstä, jonka tämä myöhäinen käynti hänelle oli tuottanut.

Siten hän jätti hyvästit vaiteliaalle rouvalle, toivottaen hänelle hyvää yötä.

Tämä toive ei kuitenkaan täyttynyt. Myrsky nousi, joka raivosi kaiken yötä niin kovalla voimalla, että olisi voinut luulla maapallon radaltaan suistuvan. Ylhäällä Andreaksen entisessä huoneessa tuuli riisti ikkunan auki, ja se rämisi ja kilahteli seinää vasten. Lisabeth kohosi pelästyneenä pystyyn, sillä hän oli juuri sitä ennen vaipunut uneen. Hän näki äidin pimeässä astuvan ulos ovesta ja kuuli hänen nousevan portaita ylös ja irroittavan ikkunan, jotta pahin melu lakkasi. Hetken aikaa tyttö odotti häntä takaisin tulemaan, mutta nukkuikin kesken kaikkea, ja turhaa hänen olisikin ollut odottaa. Sillä Helena rouva jäi yläkerran pimeään huoneeseen, ikäänkuin hänen olisi ollut mieluisempaa kuunnella myrskyn pauhinaa kuin rauhallisesti hengittävää lastansa, joka unissaan puheli Kurtistaan ja nimitti häntä hellin nimin.

Varhain aamulla myrsky asettui; sitten alkoi sataa ja koko maa kietoutui harmaaseen vaippaan. Haudankaivaja, joka kello viideltä oli kahden apulaisensa kera kaivanut haudan kirkkomaan muurin laitaan ja laskenut sinne karheatekoisen arkun, oli pitänyt tavallista suurempaa kiirettä, jotta arkku oli joutunut kallelleen kurjaan kuoppaansa. Koska pappi, jonka oli määrä siunata ruumis, pahan ilman vuoksi oli unohtanut toimensa, lausui haudankaivaja itse isämeidän rukouksen sielu paralle ja heitti muutaman lapiollisen multaa arkulle, jättäen haudan umpeenluomisen apulaisillensa. Hän aikoi juuri palata kotiinsa saadakseen vielä vetää hiukan aamu-unta lämpimässä tuvassaan, kun hän huomasi naisen polvillaan erään ristin juurella, joka ei ollut monenkaan askeleen päässä vasta luodusta haudasta, ja painautuneena lujasti jalustaa vasten. Tuo hauta oli aikoja sitten jätetty hoidotta, sillä vainajan suku oli muuttanut muille maille. Mitähän asiaa tuolla naisella saattoi olla? Mutta koska hän pysytteli aivan hiljaa ja sateesta huolimatta näytti vaipuneen rukoukseensa, niin ei hän uskaltanut häntä karkoittaa poiskaan. Hetkeksi hänen mieleensä juolahti se ajatus, että tuo nainen olisi ehkä sama ranskatar, joka oli luvannut maksaa haudan, mutta myöhemmin raatihuoneella hän kuuli, että tämä oli nukkunut puoleen päivään saakka ja herännyt vasta sitten, kun vanginvartija tuli päästämään hänet vapaaksi ja opastamaan hänet pois koko kaupungista.

Muutamia päiviä myöhemmin hän sai vastaanottaa koko suuren summan rahaa, luultavasti unohtuneen hautapalkkion suoritukseksi. Hän ei vaivannut päätään tämän johdosta sen enempää, vaan pisti talteen odottamattoman lisätulon, ikäänkuin se olisi taivaasta hänelle tipahtanut.

* * * * *

Mitä tämän jälkeen tapahtui, on parilla sanalla kerrottu. Seuraavana keväänä vietettiin morsiamen kodissa Kurt Bruckerin ja Elisabeth Amthorin häät, ja ausburgilaiset sukulaiset saapuivat kaikin paikalle osoittamaan morsiamen äidille ja Amthorin suvulle kaikkea kunniaa. Ei mitään puuttunut, mitä tällaisissa tapauksissa kuuluu asiaan, eikä Lisabethilla liioin ollut syytä valittaa, että kapiot olisivat olleet kehnot tai hääviini menneenvuotista. Yksi vain puuttui: iloinen hymyily morsiamen äidin kasvoilta. Hän oli kaikille ystävällinen ja kohtelias, sekä vieraille että omalle suvulleen, ja nyökkäsi myös myöntyvästi päätään, kun vieraat sanoivat, että nuori pari näytti olevan kuin luotu toisilleen ja että molemmat perheet olivat onniteltavat. Mutta kesken hääiloa hän istui kaikessa prameudessaan ääneti ja jäykkänä kuin haamu, ja joskin sulhasen sukulaiset, jotka eivät ennen olleet häntä tunteneet, eivät panneet siihen kovinkaan suurta huomiota, vaan arvelivat keskenään, että hän juuri tänään kadonneen poikansa vuoksi tunsi kahta katkerampaa surua, niin oli Kurt kuitenkin tottunut näkemään anoppinsa toisellaisena, ja hänestä tuntui kovin omituiselta, ettei hän kaikkina näinä päivinä ollut antanut hänelle kättä eikä syleillyt häntä, niinkuin hän kuitenkin ventovieraalle oli tehnyt, hänen ollessaan hänen kodissaan ja pyytäessään hänen tytärtään omakseen. Lopulta hän uskalsi kysyä tähän syytä; jos hän oli muuttanut mielensä hänen suhteensa, niin ilmaiskoon hänelle syyn tähän, ja hän lupasi tehdä kaikki voitavansa, jotta hänen rakas anoppinsa olisi hänelle jälleen ystävällinen. Mutta äiti pudisti vain harmaata päätään ja sanoi: hänen surunsa ei johtunut hänestä, vaan hänen omasta kohtalostaan, jota ihmisvoima ei voinut toiseksi muuttaa; sittenkin hän oli näinä hääpäivinä vakava ja harvasanainen, joskaan ei epäystävällinen. Vain silloin, kun vastanaineet tekivät lähtöä omaan kotiinsa, valuivat äidin kyyneleet, hänen suudellessaan tytärtään, niin viljanaan, ikäänkuin hänen sydämensä sulautuneena olisi hänen silmistään vuotanut, ja painaen kostean kätensä otsalleen hän mutisi sanoja, joita ei kukaan käsittänyt. Sitten hän kääntyi nopeasti pois ja sulkeutui huoneeseensa, ennenkuin pitkämatkaiset olivat ehtineet talosta lähteäkään.

Viimeiset vuotensa hän vietti kodissaan, välttäen kaikkia seuroja ja lukien ahkerasti uskonnollista kirjallisuutta, eikä hän avannut enää oveansa muille kuin köyhille ja hätääkärsiville. Kun vuoden kuluttua Ausburgista saapui hänelle kirjeitä, joissa häntä hartaasti kehoitettiin saapumaan lapsenlapsensa ristiäisiin, syytti hän huonoa terveyttään, joka esti häntä lähtemästä niin pitkälle matkalle. Kuitenkin hän teki joskus pitkiä kävelymatkoja kaupungin ympäri, jolloin vanha Valentin seurasi parin askeleen päässä häntä. Mutta hän ei puhunut koskaan hänelle sanaakaan, ja näytti yleensä miltei unohtaneen puhumisen taitonsa. Vain kuolinvuoteella, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, lähetti hän hakemaan kaupungin kirkkoherraa luoksensa ja puhui pari tuntia kahden kesken hänen kanssansa. Mitä hän hänelle tunnusti, uskoi kirkkoherra myöhemmin eräälle Helena rouvan tyttären pojalle, kun tämä tuli hänen hautaansa katsomaan. Hänen hautansa oli aivan hautausmaan muurin luona, sen aikoja sitten maan tasalle vajonneen kummun vieressä, joka kätki tuhlaajapojan maalliset jäännökset.

Äiti ja lapsi.

Erään nuoren metsänvartijan vaimo Badenissa, lähellä Kehlin kaupunkia oli kuollut lapsivuoteeseen ja pian sen jälkeen oli lapsi seurannut hänen mukanaan. Leski eli nyt yksin palvelijoittensa kanssa kauniissa, nuorta avioparia varten rakennetussa metsänvartijamökissään, ja elämä tuntui hänestä varsin tukalalta. Hän oli kookas ja komea, kolmenkymmenen-vuotias mies, kihara, ruskea tukka ympäröitsi hänen korkeaa otsaansa ja täysiparta ahavoituneita poskia, ja helppo hänen olisi ollut kolkuttaa kenen ovelle hyvänsä. Mutta huolimatta ystäviensä ja hyväätarkoittavien ystävättäriensä kehoituksesta hän eleli jo kolmatta vuotta yksinään ja torjui kiivaasti luotaan kaikki salaiset sekä suorat naittamisyritykset, sillä vaikka hän yleensä luonteeltaan olikin iloinen ja rauhallinen, ei häneltä kiivauttakaan puuttunut.