* * * * *

Tulipa sittenkin vieras, jota vanha Donate ei voinut käskeä pois eikä Lisabeth ottaa yksin vastaan: yksi kaupungin raatimiehistä ja eninten arvossapidetty henkilö pormestarin jälkeen, Helena rouvan sukulainen. Hän tuli raadin, puolesta pyytämään anteeksi yöllistä häiriötä ja samalla sanomaan, että huono elämä saarella piakkoin lakkaisi, sillä kapakka, joka jo kauan oli ollut kaupungin isien silmätikkuna, tulisi nyt suljetuksi. Mitä viime yön verisiin tapahtumiin tuli, niin olivat ne vielä selvittämättä. Molemmat tappelijat olivat vajonneet ikäänkuin maan alle, ukkossade oli pyyhkäissyt pois heidän veriset jälkensä, ja mahdotonta oli saada selkoa heidän nimistään tai kotipaikoistaan. Ei mitään muuta oltu löydetty kuin virran mukana ajelehtiva tyhjä vene, joka eilen oli ollut kiinnitettynä sillan korvaan, sekä hevonen, joka edellisenä iltana oli jätetty majataloon ja jonka omistaja oli kadonnut teille tietymättömille.

Tämän puheen aikana vaihtui väri useampaan kertaan Helena rouvan poskilta, mutta hän ei päästänyt huuliensa yli ainoatakaan sanaa, joka olisi voinut ilmaista hänen olevan asiasta perillä, joskin hän yhtä visusti vältti myös sanomasta sanaakaan, mikä suorastaan olisi ollut valhetta. Jäätyään jälleen yksin hän kirjoitti kirjeen rouva Martina Bruckerille Ausburgiin, ilmaisematta kuitenkaan mitään, mikä olisi voinut herättää epäilyksiä pojan käytöksen johdosta, ja sydämellisin sanoin lopuksi luvaten hoitaa häntä yhtä hellästi kuin oma äiti, koska taivas ei ollut suonut, niinkuin hän huokaisten lisäsi, hänen tarjota suojaa talossaan omalle pojallensa.

Tämän kirjeen hän iltapuolella kantoi itse postiin yhdessä tyttärensä kanssa, sillä ani harvoin hän ilman häntä liikkui ulkona. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan salaisesta vieraasta, ja sittenkin molemmat ajattelivat vain häntä. Samoin myös illalla, kun he ääneti istuivat rukkiensa ääressä. Vasta myöhään, kun Donate tuli kertomaan, että kuume oli noussut ja ettei sairas saanut unta, vaan puhui lakkaamatta sekavia asioita, mainiten kerta toisensa jälkeen äitiään nimeltä ja pyytäen päästä ylös voidakseen satuloida hevosensa ja ratsastaa kotiin — vasta silloin he neuvottelivat, pitäisiköhän heidän uskoa salaisuutensa jollekin oppineelle haavurille, vai voisivatko he vain luottaa vanhan Valentinin kokemuksiin ja taitoon, hän, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli hiukan oppinut haavojen hoitoa ennenkuin hän joutui herra Amthorin palvelukseen. Helena rouva läksi vihdoin yläkertaan ja tarkasteli itse haavaa. Siinä ei ollut mitään huolen syytä, ja uskollinen hoitaja vakuutti myöskin, että sekavat puheet, jotka olivat pelästyttäneet vanhaa palvelijatarta, johtuivat vain nuorukaisen verevyydestä, ja että varmaan, viimeistään vuorokauden kuluttua kaikki vaara oli voitettu. Helena rouva tiesi, että vanhus punnitsi aina sanansa, ennenkuin hän avasi suunsa ja päästi ne kuuluville. Hän seisoi hetken aikaa vuoteen ääressä, jossa kuumesairas, tuntematta häntä, makasi; kerran vain hän sattumalta tarttui häntä käteen kiinni, nimitti häntä äidiksi ja alkoi iloisesti ja tuttavallisesti puhua hänen kanssaan, vakuuttaen, ettei hän ollut rakastunut herra Aufdembühelin tyttäreen, sillä tiesihän äiti, ettei hän koskaan menisi naimisiin, jollei hän löytäisi jotakuta, joka olisi hänen kaltaisensa; ja sitten nuorukainen alkoi jälleen ranskaksi kiivaasti haukkua kapakassa tapaamaansa tyttöä, käski hänen heittää hänet rauhaan eikä kaataa viiniä hänen takilleen, sillä sormusta hän ei missään tapauksessa häneltä saisi, ja mitä kaikkea muuta hän lie houraillutkaan. Kaikista näistä puheista huomasi viisas rouva, joka tunsi hyvin ihmiset, että sairas oli hyvä ja turmeltumaton mieleltänsä; ja hänen äidillinen myötätuntonsa nuorukaista kohtaan, jonka taivas niin merkillisellä tavalla oli lähettänyt hänen hoivaansa, kasvoi siinä määrin, että hän tunsi melkein harmia huomatessaan, että tämä vieras nuorukainen yritti tunkeutua sille sijalle hänen sydämessään, joka tähän asti oli yksin kuulunut hänen kadotetulle pojalleen.

Tämä yö kului rauhattomana ja samoin vielä seuraavakin päivä. Mutta aivan kuten Valentin oli ennustanut, rauhoittui potilas kolmantena yönä, ja kun Helena rouva seuraavana aamuna tuli nuorukaista tervehtimään, loi hän häneen kirkkaan katseen ja ojensi hänelle haavoitetun kätensä, joka tosin vielä oli avuton, mutta silti hyvällä parantumisen tiellä. Rouva nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään ja kielsi häntä mitään tyhmyyksiä tekemästä, ja nuorukainen, joskin elämänilo jälleen hymyili hänen huulillaan, lupasi kiltisti totella häntä kuin alaikäinen lapsi. Mutta illalla, kun äiti ja tytär istuivat kynttilän valossa ja Lisabeth harjoitteli soittokoneen ääressä erästä muotiin tullutta tanssikappaletta, kuului ovelta hiljaista kolkutusta. Naiset, jotka eivät olleet tottuneet näin myöhäisiin käynteihin, vastasivat hiukan hätääntyneinä: "Sisään!" ja samassa astui heidän nuori vieraansa huoneeseen nojautuneena Valentinin, käsivarteen, joka olkapäitään kohauttaen koetti selittää, että hänen oli ollut mahdotonta sen kauemmin hillitä tottelematonta nuorukaista ja että hän pesi kätensä, jos tästä koituisi pahoja seurauksia. Mutta Kurt, jonka kalpeille poskille kohosi ilonpuna päästessään vapaaksi sairasvuoteeltaan, laski hoitajansa käden irti, polvistui leikillään ankaran emännän eteen ja rukoili armoa, koska hän omin luvin oli uskaltanut nousta ylös. Hänen tarkoituksensa oli vain toivottaa hyvää yötä pelastajilleen, ja kiittää talon neitiä, jota hän ei tuon kauhun-illan jälkeen ollut nähnyt, siitä että hän omin käsin oli nyhtänyt hänen haavaansa varten palttinan nukkaa sekä leikannut siteitä. — Mahdotonta oli vastustaa hänen iloista ja samalla niin sydämellistä käytöstapaansa, ja yksinpä Lisabethkin, joka tänään, nuorukaisen astuessa sisään, oli pelästynyt miltei vieläkin enemmän kuin tuona ukkosyönä, saavutti pian tasapainonsa ja vastasi viisaasti ja leikillisesti hänen tuttavallisiin puheihinsa. Äidin kehoituksesta Lisabeth haki hedelmiä ja leivoksia pöytään, ja vieras, joka kaiken päivää oli paastonnut, alkoi, saatuaan Valentinin suostumuksen, pureskella valkeilla hampaillaan näitä herkkuja.

Jalo rouva, sanoi hän, minun on mahdoton sanoin selittää, miten suloiselta minusta tuntuu tämän pöydän ääressä. Nähdessäni silloin tulen loistavan täältä penkereelle ja ohjatessani askeleeni tulta kohti, en voinut uneksiakaan, että saisin näin hyvässä rauhassa ja iloisella mielellä istua täällä. Tietäkää, minä olen varsin hemmoiteltu kotikissa, ja matkalla tänne, joskin täydellinen vapauteni ja kaikki uusi minua suuresti viehätti, kaipasin kurjissa majataloissa, parhaankin ruuan ja tulisimman viinin ääressä istuessani puhdasta pöytäliinaa, jolle palvelijattaremme kantoi yksinkertaiset kotiruokamme. En kertaakaan matkan varrella ole voinut käydä vuoteeseen levittämättä alleni matkaviittaani. Täällä teillä on kaikki melkein kuin kotonakin rakkaan äitini luona, ainoastaan paljoa kallisarvoisempaa, ja ainoa eroitus on vain siinä, että minä siellä saan olla sekä poikana että tyttärenä, jota vastoin täällä minua siedetään vain siksi, että teidän poikanne, niinkuin vanha ystäväni on kertonut, paraikaa on matkoilla, ja te omistatte tyttären, jota minun äitini kauan turhaan on itselleen toivonut.

Nämät sanat kuullessaan ja poissaolevaa poikaa mainittaessa vanha palvelija hiipi hämillään pois huoneesta, mutta Lisabeth tuli äitinsä avuksi sanoen veitikkamaisesti, että ihmiset usein itse hankkivat ristin kannettavakseen, ja jos äiti olisi täysin rehellinen, niin hänen täytyisi myöntää haluavansa muutakin seuraa kuin vain tällaisen tyhmän tyttösen, jonka pää on täynnä kaikenlaista typeryyttä, ja joka kuluttaa puolet päiväänsä turhaan pianon rämpyttämiseen, antaa paistin liiaksi ruskettua ja jättää liemiruuan liian vaaleaksi ja joka liinojaan ja nauhojaan varten tarvitsee rahaa loppumattomasti. — Siihen äiti puoleksi nauraen huomautti, että Lisabethin kuvaus oli jokseenkin oikea, joskin hiukan liian musta, ja sitä paitsi oli jokaisen pakko tyytyä siihen kohtaloon, jonka taivas hänelle oli määrännyt hänen syntiensä rangaistukseksi. Ja sanoessaan sen hän näytti jälleen kovin murheelliselta, sillä hän ajatteli, miten nuo hänen sanansa sopivat häneen itseensä. Mutta nuoret sitä tuskin huomasivatkaan, he jatkoivat vain iloista keskusteluaan tutustuaksensa toisiinsa lähemmin, joskin heistä tuntui ikäänkuin he jo vuosia olisivat toisensa tunteneet, ja kun Lisabeth vihdoin nousi soittokoneen äärestä soitettuaan nuorelle miehelle äskeiset tanssikappaleet, löi kello kirkontornissa kaksitoista kummankaan ymmärtämättä, että he olisivat viettäneet muuta kuin vähäisen hetken toistensa seurassa.

Samoin kävi seuraavina päivinä ja iltoinakin, sillä eroituksella vain, että aika molempien nuorten ja ehkäpä myös äidin mielestä tuntui yhä pitemmältä, ennenkuin ulko-ovi suljettiin ja he, pelkäämättä enää vieraiden tuloa saattoivat istua yhdessä arkihuoneessa ja jutella puoleen yöhön asti. Kaikkien mielestä tuntui siltä, kuin he aina olisivat täten yhdessä olleet ja aina edelleenkin tulisivat olemaan, ja kun heidän samalla oli pakko tehdä se salassa, jotta he eivät antaisi vierasta ilmi, oli näillä yhdessäolo-hetkillä vielä lisäksi kielletyn hedelmän viehätys, joka tarttui yksin ankaraan äitiinkin. Hän oli kyllin viisas huomataksensa, että tässä piili toinenkin vaara kuin vain se, että joku naapureista voisi päästä heidän salaisen vieraansa perille ja että hän itse joutuisi kiinni siitä valheesta, joka oli pelastanut nuorukaisen. Lisabeth, joka aniharvoin ja silloinkin vain lyhyen hetken oli seurustellut nuorten miesten kanssa, oli nyt jo yksitoista päivää elänyt saman katon alla vieraan kanssa, ja koska äiti, päästyään hänen rehellisen ja hienon luonteensa perille, oli kiintynyt häneen hellästi, niin olisihan ollut liiaksi vaadittua, ellei tytärkin olisi huomannut kaikkia hänen hyviä ja kauniita puoliansa. Vieras näytti kuitenkin säilyttäneen täydellisesti sydämensä rauhan, niin tuttavallisesti kuin hän heidän seurassaan käyttäytyikin, ja kaikkina noina pitkinä iltoina, jolloin mitä hilpein mieliala vallitsi heidän keskuudessaan, ei hän lausunut nuorelle tytölle ainoatakaan sanaa, jolla ei olisi ollut täysin veljellinen sävy. Mutta jos asianlaita todellakin oli sellainen, ja jollei tuo muuttolintu lainkaan ajatellut pesän rakentamista, niin sitä pahempi lapselle, ja silloin äidin velvollisuus oli myös mitä pikimmin tehdä ystävyydestä loppu. Hän moitti itseään, kun hän ei hennonut kehoittaa jo toipunutta vierastaan ajattelemaan poislähtöä, koska hän ei itse näyttänyt sitä ajattelevan. Hän tunsi, miten paljosta hänen täytyisi kieltäytyä, kun hänellä ei enää olisi poikaa, jonka puolesta huolehtia, kun hän ei enää saisi kuulla vieraan tuttavallisesti nimittävän häntä "äiti rouvaksi", tai vieläpä tyttären kanssa kilpaa vain "äiti kullaksi". Keksipä hän sen tekosyynkin, ettei muka sopinut vierasta kehoittaa lähtemään talosta. Ja niinpä hän oli sekä hyvillään että pahoillaan, kun Ausburgista vihdoin saapui vanhemmilta kirje, jossa lopuksi pojan mieleen teroitettiin, ettei hänen pitäisi väärinkäyttää sen jalon naisen vieraanvaraisuutta, jota hän sai kiittää hengestään, vaan niin pian kuin haava salli lähteä kotimatkalle todistaakseen samalla huolestuneelle äidille, ettei todellista vaaran syytä ollut ja ettei hän ollut saanut kovin ankaraa rangaistusta ajattelemattomuutensa palkaksi.

Kun nuori Kurt oli lukenut tämän kirjeen molemmille hoitajilleen, ei kukaan hyvään aikaan lausunut sanaakaan, ja sittenkin he keskustelivat vain vakavista tai vähäpätöisistä asioista, kunnes he keskiyön aikana erosivat toisistaan. Jokainen tiesi, että he olivat nyt viimeistä iltaa yhdessä, eivätkä kuitenkaan tahtoneet sitä itselleen myöntää. Äiti ja tytär istuivat vielä kauan jälkeenkinpäin yhdessä koettaen keksiä kaikenlaista tointa, sillä ei kumpainenkaan halunnut vielä panna maata. Lisabeth läksi vielä kerran ulos ilmoittamaan jotakin asiaa Donatelle. Palatessaan takaisin hänellä oli paperiliuska kädessä ja hänen kasvonsa olivat väriltään yhtä valkeat kuin tuo paperi.

Äiti kulta, sanoi hän änkyttäen, tämän Donate juuri äsken antoi minulle. Se on häneltä. Tahdotteko te sen ensin lukea?