Lue sinä vaan, sanoi äiti. Siinä ei voi olla mitään väärää.
Oi äiti, kuiskasi tyttö, minä en voi sitä lukea, kaikki mustenee silmissäni. Minä tiedän, että se on hyvästijättö.
Annahan sitten tänne, sanoi Helena rouva ja avasi kirjeen. — Hän kysyy sinulta, sanoi hän hetken kuluttua, onko sinulla mitään sitä vastaan, jos hän pyytäisi minulta sinun kättäsi. Hän tekee sinulle tämän kysymyksen kirjeellisesti, sillä jos vastaat kieltävästi, niinkuin hänellä on täysi syy olettaa, koska aina olet vain laskenut leikkiä hänen kanssaan, niin hän ei halua enää nähdä sinua, vaan matkustaa kernaammin sanomatta sinulle jäähyväisiä ja pakenee niin kauas kuin mahdollista täältä.
Tyttö ei vastannut mitään, ja äitikin oli hetken aikaa vaiti. Äkkiä Helena rouva tunsi lapsensa kietovan kätensä hänen kaulaansa, painavan kosteat silmänsä hänen poskeaan vasten ja kuuli pehmeitten huulien kuiskaavan hänen korvaansa: Minä olisin menehtynyt, äiti, jollei hän olisi pitänyt minusta! — Silloin äiti veti hänet polvelleen, niinkuin hän ei vuosikausiin enää ollut tehnyt, painoi hänet lujasti rintaansa vasten ja sanoi vapisevin huulin: Jumala siunatkoon teitä, rakkaat lapseni. Te voitte nyt paljon minulle hyvittää!
Tänä yönä ei kukaan ummistanut silmäänsä; vasta aamuyöstä he nukahtivat pari tuntia, ja töintuskin tyttö, joka jälleen oli iloisella mielellä eikä suinkaan olisi tahtonut häiritä äidin lepoa ja rauhaa, saattoi malttaa kunnes tämä nousisi vuoteeltaan ja veisi vastauksen hänen armaalleen. Kun Helena rouva vihdoin astui yläkertaan, oli vieras syvässä unessa, sillä hänkin oli vasta myöhään, tai oikeammin hyvin varhain saanut unen päästä kiinni, ja hän istahti hetkeksi vuoteen laidalle tarkastellen nuoren miehen miellyttäviä kasvoja, joilla unessakin kuvastui toivoa ja rohkeutta. Mutta kun hän nukkui yhä edelleen, mainitsi Helena rouva häntä nimeltä. Silloin nuorukainen hypähti pelästyneenä pystyyn eikä ensi hämmästyksessään tiennyt mitä sanoa, varsinkin kun hänen mieleensä heti iski kysymys, tokko äidillä oli tietoa hänen kirjeestään ja mitähän hän siihen aikoi sanoa. Mutta vaikka Helena rouvan kasvot olivatkin vakavat, niin rauhoittivat ja tyynnyttivät jo hänen ensi sanansa nuorukaista. Rakas poikani, sanoi hän, teidän ei sovi täällä enää kauemmin viipyä. Sen jälkeen mitä te olette lapselleni kirjoittanut en voi kehoittaa teitä enää kauemmin vastaanottamaan meidän vähäistä vieraanvaraisuuttamme. Niin pian kuin olette kerännyt tavaranne, täytyy meidän erota, Valentin saattaa teidät puutarhanportille ja te saatte poiketa majataloon noutamaan hevostanne ja selittää siellä pitkää viipymistänne miten parhaiten osaatte. Minä toivon myöskin, että te ette ennen lähtöänne puhuttele lastani muulla tavalla kuin jos te edelleenkin olisitte aivan vieraita toisillenne. Hän on kiintynyt teihin koko sydämestänsä, enkä minäkään, suoraan sanoen, voi toivoa mitään hartaammin, kuin että saisin näin herttaisen pojan, koska — Helena rouva huokasi syvään — olen kadottanut oman poikani, josta teille joskus myöhemmin tahdon kertoa. Mutta minä en halua, että teidän vanhempanne epäilisivät meidän hoitaneen teitä ja kietoneen teidän kiitollisen sydämenne pauloihin saadaksemme tyttäremme naitetuksi; sitäpaitsi voisitte te itsekin vielä sitä katua ja jouduttuanne jälleen maailmalle ihmetellä, miten te paremman seuran puutteessa olitte voinut huomata jotain erikoista minun vaatimattomassa lapsessani. Lähtekää siis meidän luotamme vaihtamatta sitovia lupauksia, siten lapsellanikin on tilaisuus punnita nuoren sydämensä tunteita ja päästä selville siitä, ettei hän vain säälin tunteen ja seikkailun viehätyksen vallassa ole kuvitellut mielessään teitä siksi mieheksi, jonka taivas hänelle on sulhaseksi määrännyt.
Keskusteltuanne vanhempienne kanssa ja saatuanne heidän suostumuksensa voitte ilmoittaa meille kirjeellisesti tai suullisesti, jos yhä edelleen pysytte päätöksessänne, ja silloin jumalakin on antava teille siunauksensa, jos tämä liitto todellakin on taivaissa säädetty. Ja nyt minä jätän teidät, rakas poikani, ja odotan teitä aamiaiselle, sillä te ette saa lähteä nälkäisenä talostani, joskin minun on pakko toistaiseksi vielä tuomita ikävöivä sydämenne paastoamaan.
Hän nousi istualtaan suudeltuaan äidillisesti otsalle nuorukaista, joka onnesta sanattomana oli kuunnellut hänen sanojansa. Mutta jos nuorukainen tämän rakkauden osoituksen johdosta toivoi, ettei rouva pitäisi kiinni ankarasta vaatimuksestaan, vaan sallisi hänen ennen lähtöä sulkea rakastettu tyttö syliinsä, niin hän ei tuntenut äidin yksivakaisuutta, jonka sydämessä ankaruus ja hellyys oli niin ihmeellisellä tavalla sulautunut yhteen. Aivan niinkuin Helena rouva edeltäpäin oli vaatinut kävi kaikki hyvästijättäessä, ja jollei Lisabeth, ojentaessaan nuorukaiselle kätensä, olisi samalla luonut häneen katsetta, joka vastasi täysin perinpohjaista rakkaudentunnustusta ja uskollisuuden valaa, niin olisi hän varmaan lähtenyt talosta pikemmin epätoivon kuin iloisten toiveiden vallassa ja epäillyt tokko hän täällä sittenkään oli löytänyt sitä sydäntä, joka pysyisi hänen omanaan elämässä ja kuolemassa. Ylös huoneeseensa hän jätti pöydälle sormuksen paperiin käärittynä, johon hän oli kirjoittanut pari riviä äidille pyytäen häntä — "säilyttämään tämän muiston, kunnes hän sallisi hänen tarjota sen hänen lapselleen". Valentinille ja Donatelle oli hän niin runsaasti korvannut heidän vaivansa ja huolenpitonsa, että nuo kelpo ihmiset jäljestäpäin hyökkäsivät emäntänsä luo arvellen, että vieras herra varmaan oli erehtynyt. Mutta kun he huomasivat, että Lisabethin silmät olivat itkettyneet, poistuivat he ääneti ja alkoivat keskenään tehdä johtopäätöksiään.
Oli parhaillaan sydänpäivän aika, jolloin useimmat ihmiset pysyttelivät kotonaan, ja Kurt kenenkään huomaamatta saattoi Helena rouvan puutarhasta pujahtaa ulos. Pari tuntia kului äidin ja tyttären vaihtamatta keskenään ainoatakaan sanaa. He koettivat vain kaikella tavalla osoittaa toisilleen rakkautta, uskaltamatta kuitenkaan katsoa toisiaan silmiin, ikäänkuin he olisivat tahtoneet salata toisiltaan jotakin. — Kun päivä hiukan viileni, aikoi äiti juuri kehoittaa tytärtään, joka yksin käveli puutarhassa, ottamaan hattunsa ja huivinsa ja seuraamaan hänen mukanaan alas kaupungille, kun Valentin äkkiä astui levottomana sisään ja ilmoitti, että raatimies, joka toista viikkoa sitten oli käynyt talossa, pyrki jälleen rouvan puheille. Hänellä oli jotain hyvin tärkeää ja kiireellistä asiaa. Helena rouva, joka ensi hädässä pelkäsi Kurtin tehneen itsensä syypääksi johonkin varomattomuuteen, ennätti vain kieltää vanhaa palvelijaa ilmaisemasta mitään Lisabethille, kun komea herra astui jo sisälle ja paljoa virallisemmalla äänellä kuin edellisellä kerralla pyysi saada keskustella Helena rouvan kanssa kahdenkesken. Astuttuaan pieneen työhuoneeseen ja käytyään tuolille istumaan sekä karaistuaan useampaan kertaan kurkkuansa ja siloiteltuaan pukunsa laskoksia alkoi hän hiukan nolona puhua:
Minun on turha sanoa, arvoisa kälyni, miten jokainen meidän kaupungissamme, niin hyvin virkamies kuin yksityinenkin, pitää arvossa sekä teidän sukuanne ja taloanne että teidän persoonaanne ja erinomaisia ominaisuuksianne, samoinkuin teidän miesvainajanne nimi ja muisto on säilynyt kaiken hyvän ja jalon esikuvana jokaiselle. Siksipä kaikki, jotka tuntevat teidät, tahtoisivat pitää teistä loitolla kaikki huolet ja surut ja parhaansa mukaan tarjota teille lohdutustansa. Teiltä ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, miten kaikki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta ovat päättäneet olla koskettelematta sitä haavaa, jonka teidän poikanne huonolla käytöksellänsä on teille tuottanut, ja minä, joka olen sekä ystävyyden että sukulaisuuden siteillä teihin sidottu, en mistään hinnasta olisi tahtonut mainita teille poikanne nimeä, jollei virkani nyt sitä vaatisi. Älkää siis tehkö tätä raskasta tehtävääni vieläkin vaikeammaksi kieltäytymällä ilmoittamasta minulle suoraan ja rehellisesti, mitä tietoja teillä viime aikoina on ollut hänestä ja missä hän teidän oletuksenne mukaan nykyään oleskelee.
Teidän kysymykseenne, vastasi äiti ilmaisematta ainoallakaan kasvojen eleellä tai äänen sävyllä, miten ankarasti hänen sydämensä sykki, täytyy minun vastata, että Pyhäinmiestenpäivänä on kulunut täsmälleen neljä vuotta siitä, kun viimeksi näin poikani, ja etten koko tänä aikana ole saanut häneltä lohdutuksekseni ainoatakaan suullista tai kirjallista tietoa. Sallikaa minun nyt vuorossani kysyä, mikä antaa teille aihetta tiedustelemaan onnettoman poikani kohtaloa, sillä, olkoon hänen rikoksensa mikä hyvänsä, niin ei hän ainakaan yhdeksään vuoteen ole enää antanut kotikaupungilleen valituksen syytä.