Raatimies rykäisi uudestaan ja sanoi hetken vaitiolon jälkeen, jona aikana hän näytti hämillään etsivän sopivia sanoja: Kuunnelkaa minua rauhallisesti, arvoisa ystävä ja käly, älkääkä pelästykö, jos puheeni tuntuu teistä ihmeelliseltä ja mahdottomalta. Toistaiseksi on vain oletus, kysymyksessä, joka, jos jumala niin suo, raukeaa tyhjiin. Te muistatte varmaan tuon yön, jolloin vahtisotamiehet tunkeutuivat luoksenne ja saarella hurjasti tapeltiin, kävinhän seuraavana päivänä luonanne pyytämässä anteeksi häiriötä. Kapakka, joka tuotti teille niin paljon ikävyyttä, on nyt suljettu ja kaiken yöllisen rauhattomuuden pesä hävitetty. Tuon yön jälkeen ei ole myöskään jälkeäkään nähty noista rauhanhäiritsijöistä, ja siksi alettiinkin jo epäillä, että vartijat, viinin kiihoittamina, olisivat ehkä nähneet vain kummituksia. Mutta eilen illalla, juuri kun neuvoskunnan kokous oli päättymäisillään, tuotiin eteemme eräs nuori nainen, joka oli pyytänyt haudankaivajaa kaikessa hiljaisuudessa hautaamaan erään ruumiin, jota hän säilytti huoneessansa; hän pelkäsi näet, että hän, joka oli vieras paikkakunnalla, voisi joutua edesvastuuseen jos kävisi selville, että mainittu mies oli kahakassa saanut kuolettavan iskun. Sen vähän, minkä tuo nainen omisti — kaikesta päättäen hän ei ollut muuta kuin ranskalainen ilotyttö, joka osasi töin tuskin kymmenen saksalaista sanaa — hän oli tarjonnut haudankaivajalle palkaksi, jos hän pitäisi asian salassa, mutta kun tämä piti velvollisuutenaan ilmaista asiasta asianomaisille ja toi hänet oikeuden eteen, oli tyttö myös siihen muitta mutkitta alistunut, ja meidän kuulustellessamme häntä hän vakuutti pyhästi olevansa aivan syytön. Vainaja, joka oli ollut hänen rakastajansa ja joka Lyonista asti oli kuljettanut häntä mukanaan matkoillaan, oli tuona yönä joutunut riitaan erään muukalaisen kanssa, joka sillalla oli pistänyt häntä tikarilla. Vahtisotamiesten rientäessä paikalle oli tyttö kaikessa kiireessä kahden toverin avustamana saanut miehen veneeseen ja kuljettanut hänet erääseen huonomaineiseen majataloon, jonne he edellisenä iltana olivat saapuneet. Kun toverit olivat huomanneet, ettei miehestä enää ollut paljonkaan toivoa, livahtivat he tiehensä, mutta tyttö jäi uskollisesti haavoittuneen luo ja hoiti häntä yöt päivät, vieläpä oli majatalon isännälle vakuuttanut hänen parantuvan ja luvannut runsaasti palkita hänen vaivansa, jos hän malttaisi vain pitää suunsa kiinni. Vasta sitten kun mies oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa, oli tyttö alkanut huolehtia omasta kohtalostansa; sillä viimeiset varat, kapakassa voitetut pelirahat, olivat sairauden aikana loppuneet, ja vähäiset koristeensa hän oli myönyt eräälle juutalaiselle, voidakseen saada miehen hautaan. Omasta toimeentulostaan, lisäsi hän välinpitämättömästi, hän ei suuresti huolehtinut, sillä olihan hän nuori ja kaikeksi onneksi kauniskin, kunhan hän vain pääsisi täältä vapaaksi ja saisi matkustaa maahan, jossa hänen puhettansa ymmärrettäisiin. Vainaja oli tosin kohdellut häntä hyvin, antanut hänelle vaatteita, ruokaa ja lahjoja, mutta paljon iloa ei hänellä silti ollut hänestä ollut, sillä hän oli ollut äreä luonteeltaan, eikä aito-ranskalainenkaan nimestään huolimatta, vaan luultavasti elsassilainen. Hän oli nimeltään Laporte, paljon hän oli maailmaa kiertänyt ja hankkinut itselleen upseerinarvon Hollannissa, mutta yleensä välttänyt puhumasta menneisyydestään. Hänen päähänsä oli juolahtanut lähteä Sveitsiin vasta sitten, kun hän ei tiennyt enää mistä hankkia itselleen varoja. Tyttö ei ollut kuitenkaan päässyt selville siitä, oliko hänellä täällä ehkä salattu aarre, vai muuten hyviä ystäviä, jotka olivat hänelle jotain velkaa ja joiden luo hän milloin hyvänsä saattoi mennä ja saada sen verran, että hän jonkun aikaa jälleen saattaisi huolettomasti elää. Kaikki tämä oli täyttä totta, enempää ei tyttö itsekään sanonut tietävänsä eikä voivansa ilmaista, vaikka häntä kuinka tyystin tahansa tutkittaisiin.

Tämän ilmoituksen johdosta, jonka Fleurette, niinkuin naisen nimi kuului, oli antanut, haetti pormestari vielä eilen illalla vainajan ruumiin majatalosta, jossa ei kellään ollut tietoa miehen kuolemasta, ja kuljetutti sen sairaalaan, jossa se laskettiin paareille ruumishuoneeseen, kunnes asiasta pöytäkirja laadittaisiin ja vainaja, joka ei kuulunut täkäläiseen seurakuntaan, voitaisiin haudata hautausmaan muurin viereen. Siksi aikaa kysymyksessä oleva neitonen suljettiin vankilaan. Kun me tänä aamuna läksimme katsomaan kuollutta ja ruumiintarkastaja oli todennut, että vainajaa oli isketty leveällä, saksalaisella miekalla neljännen ja viidennen kylkiluun väliin ja että täytyi suuresti ihmetellä, miten haavoittunut niinkin kauan oli voinut pysyä hengissä, tutkimme me niinikään hänen vaatteitansa ja vähäistä omaisuuttansa, jotka todistivatkin naisen ilmoitukset aivan oikeiksi. Upseerinvaltakirjaan oli nimi Laporte merkitty; muita papereita ei hänen hallussaan ollutkaan. Kirjuri aikoikin jo lopettaa pöytäkirjan, kun haavuri huomautti meille, että vainajalla oli sinettisormus vasemmassa kädessään. Sormus, joka oli paksua kultaa ja hyvin omituinen muodoltaan — keskeltä sitä koristi veripunainen karneoli — ei irtaantunut millään voimalla sormesta. Mutta kun sattumalta kumarruin kynttilä kädessä lähemmin tarkastaakseni sormusta, sillä olen innokas muinaisesineiden kerääjä, niin suureksi ihmeekseni ja kauhukseni huomasin, että kiveen oli piirretty vaakuna, joka täsmälleen — älkää kauhistuko; voihan se, niinkuin sanottu, olla vain sattuma — täsmälleen oli samanlainen kuin Amthorien sukuvaakuna: kaksi korureunusta kannattavaa hirttä, niiden välissä avonainen ovi ja reunuksen yläpuolella tähti. Kynttilä heilui kädessäni, varsinkin kun samalla olin huomaavinani noissa kalpeissa, parrakkaissa kasvoissa, jotka ensi hetkessä olivat näyttäneet aivan vierailta, jotain, joka muistutti suuressa määrin — antakaa minulle anteeksi, arvoisa käly, jos tuotan teille tuskaa — mutta ne muistuttivat suuressa määrin jalon ystäväni, teidän mies vainajanne kasvoja, sellaisina kuin näin ne viimeisen kerran hänen hautajaispäivänään, hänen maatessaan elottomana avonaisessa arkussa.

Kunnianarvoisa mies, päästyään näin pitkälle kertomuksessaan, vaikeni hetkeksi, uskaltamatta kohottaa katsettaan vastassa olevaan naiseen; eikä hän sittenkään voinut aavistaa sen onnettomuuden täyttä mittaa, joka nyt uhkasi rouva raukkaa. Sillä eihän hänellä ollut aavistustakaan siitä, että Helena rouvan molempien lasten kohtalo riippui siitä, oliko tuo vieras hänen poikansa vai ei.

Olkaa huoleti, rakas ystävä, lausui raatimies vihdoin ja pyyhkäisi kädellään kylmää hikeä otsaltaan; en ole puhunut tästä huomiostani kellekään muulle kuin pormestarille, jonka te tunnette rehelliseksi ja teidän perhettänne suosivaksi mieheksi. Minä kysyin häneltä, emmekö olisi voineet kätkeä tätä surullista oletusta vain omiin sydämiimme. Olisihan mahdollista, että joku Amthorin suvun haara aikoja sitten olisi muuttanut pois maasta, vaihtanut siellä nimensä toiseksi, mutta silti säilyttänyt vaakunansa. Sitä vastoin en maininnut sanallakaan sitä seikkaa, että mielestäni olin huomannut jotain tuttua noissa kasvoissa, joita syvä arpi vääristi, koska hän itse, kun me myöhemmin vielä uudestaan tarkastelimme vainajan kasvoja, ei huomannut niissä mitään, mikä olisi muistuttanut Andreasta, vaikka hän kuitenkin sanoi useasti nähneensä hänet yhdeksän, kymmenen vuotta sitten. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, ettei meillä ollut oikeutta salata teiltä tätä omituista tapausta. Jos kaikista oletuksista huolimatta vainaja sittenkin olisi teidän poikanne, jonka päivät siten olisivat näin surkeasti päättyneet, niin äidille olisi suotava se katkera lohdutus, että hän, joka on kantanut häntä sydämensä alla, saisi myös antaa hänelle viimeisen siunauksensa. Muodollisesti olisi myöskin väärin tyytyä vain maailmaa kiertävän tytön ilmoitukseen, koska kuitenkin niin helpolla on saatavissa pätevä todistus, varsinkin kun myöhemminkin, kuolemantapausten, perintöjen ja sen kaltaisten varalta olisi hyvä päästä varmuuteen ja siten välttää kaikkea riitaa ja ikävyyttä. Siksipä hän kehoitti minua menemään teidän luoksenne, esittämään asian teille ja pyytämään teitä käymään sairaalassa, vaikkapa aivan salassakin, jotta ei turhaan melua ja ikävyyttä nostettaisi.

Raatimies nousi nyt tuoliltaan ja astui ikkunan ääreen, jotta rouvalla olisi aikaa koota ajatuksensa ja tehdä päätöksensä. Neljännes tunti kului hyvinkin, jona aikana huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon nakutusta, jonka Lisabethin iso-isä aikoinaan oli lahjoittanut miniälleen ja antanut kaivertaa sen numerotauluun Amthorien sukuvaakunan; aika ajoittain kaikui myös ulkoa korppien ääntä, jotka liitelivät penkereen yläpuolella, tai vähäistä kumahdusta, kun täysinkypsä omena putosi puusta alas maahan.

Vihdoin rouva nousi paikaltaan ja lähestyi vanhaa ystäväänsä, joka huolissaan kohtasi hänen silmiensä jäykistyneen katseen. Minä kiitän teitä, sanoi Helena rouva, että tulitte luokseni ja hellävaroen täytitte raskaan velvollisuutenne. Sanokaa kunnianarvoiselle herra pormestarille, että saavun kello yhdeksältä paikalle ja pyydän, että sairaalan sivuovella silloin olisi jokin luotettava mies minua vastassa, jotta ei kukaan saisi tietoa tästä vaikeasta käynnistäni eikä tilaisuutta levittää siitä tietoa kaupungilla. Kaiken muun minä heitän jumalan käteen; hän ohjaa kaikki parhaiten.

Minä itse odotan teitä sairaalan portilla, sanoi raatimies. Jumala antakoon teille voimaa ja täyttäköön meidän toiveemme, että tässä sattuma vain olisi kysymyksessä.

Amen! sanoi Helena rouva käheällä äänellä, joka kuului aivan toivottomalta.

Sitten vieras lähti. Niin pian kuin Helena rouva jäi yksin, vaipui hän seisoaltaan polvilleen maahan, ja hänen äidin sydämensä täyttyi katkeralla surulla ja tuskalla.

* * * * *