Ulkona oli jo pimeä, kun Lisabeth, joka puutarhassa keskusteli vanhan Donaten kanssa, herätti puheellaan Helena rouvan tainnoksista. Heti sen jälkeen astui tyttö sisään ja näki äidin istuvan kirjoituspöydän ääressä, ikäänkuin hänen tehdessään tilejä tai kirjoittaessaan kirjeitä pimeys olisi yllättänyt hänet.
Äiti kulta, sanoi Lisabeth, hän on lähettänyt minulle uuden kirjeen, eräs poika jätti sen Donatelle, hän kirjoitti sen vasta sitten, kun hän jo oli ratsastanut kaupungin portista ulos, koska te olitte luvannut, että hän kaukaa saisi minulle kirjoittaa. Tahdotteko lukea sen? Hän sanoo, että voin luottaa hänen uskollisuuteensa yhtä lujasti kuin teidän rakkauteenne, ja ettei mikään muu kuin kuolema voi eroittaa meitä toisistamme.
Tyttö ojensi äidille kirjeen, mutta tämä ei ottanut sitä käteensä. Jätä minut hetkeksi yksin, vastasi hän; minulla on hiukan mietittävää.
Tyttö poistui iloiten siitä, että sai pitää aarteensa yksin. Mutta rouva istui vielä ainakin tunnin aikaa yksin pimeässä huoneessa, synkkien ajatusten vallassa, joita ei ainoakaan taivaallinen säde valaissut. Hän ei epäillyt hetkeäkään, ettei vainajan sormus ollut sama, jonka hän oli painanut Andreaksen sormeen ensi kertaa mennessään ehtoolliselle hänen kanssansa. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, että sormus sattumalta olisi joutunut jonkun toisen sormeen. Vainaja, joka makasi sairaalan ruumishuoneessa, miekanisku rinnassa, ei voinut olla kukaan muu kuin hänen hellästi rakastettu ja katkerasti kaivattu poikansa. Ja mies, joka oli ottanut hänen poikansa hengiltä, joskin puolustaessaan omaa henkeään, oli sama nuorukainen, jolle hän oli luvannut tyttärensä, ja joka muutaman viikon perästä ehkä sulhasena astuisi hänen kotiinsa ja iloa säteilevin kasvoin riistäisi häneltä hänen toisenkin lapsensa, niin että hän kadottaisi hänen kätensä kautta kumpaisetkin. Hän vihasi tänä hetkenä tuota nuorta miestä, hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän oli astunut hänen taloonsa, hän kirosi omaa kieltään, joka oli luvannut hänelle suojaa, vieläpä valheella vahvistanut suostumuksensa, kun hän oli kätkenyt hänet takaa-ajajiltansa. Ja samalla hän kuitenkin sydämessään pyöräytti kirouksensa; sillä hengessä hän näki edessään viattomasti syytetyn rehelliset kasvot, kuuli hänen kirkkaan äänensä, ja hänen mieleensä nousivat hänen omat sanansa, kun hän oli luvannut hoitaa häntä kuin oma äiti konsanaan; samalla hän kuuli myös jälleen tyttärensä äänen, kun tämä edellisenä iltana oli astunut hänen luokseen nuorukaisen kirje kädessään ja sanonut: Minä olisin menehtynyt, äiti kulta, jollei hän olisi rakastanut minua. Hän tunsi lapsensa ja tiesi, ettei tämä tyhjiä loruillut. Hän tiesi myöskin, mitä hän oli velkaa tälle lapselle, joka vuosikausiin tuskin oli saanut sen verran rakkautta häneltä, kuin äidin velvollisuus vaati. Eikö hän tuntisi katkeraa vihaa veljeään kohtaan, joka hurjisteltuaan vuosikausia maailmalla palasi kotiin tuottaakseen vain äidilleen uutta surua ja hävittääkseen sisarensa elämän onnen? Ei, tuumi voimakas nainen itseksensä, se ei saa tapahtua. Ei kukaan muu kuin minä itse ole syyllinen; minä olen syypää tähän surulliseen loppuun, minun mieletön heikkouteni ja myöntyväisyyteni, minun sokea rakkauteni. Minä yksin saan myös kärsiä rangaistuksen. Minä en saa iloita pojasta, jonka jumala kadotetun poikani sijaan on minulle antanut, vaan minun on vielä toisestakin lapsestani luovuttava ja jäätävä yksin murheeseen, jonka kaksinkertaisella valheella olen saavuttanut!
Hän vaipui jälleen synkkiin mietteihinsä, kunnes tuomiokirkon kello löi yhdeksän. Silloin hän säpsähti, kokosi kaikki voimansa ja pyysi Lisabethin tuomaan hänelle päähineensä, sillä hänen oli pakko vielä lähteä ulos. Lapsi, joka ihmetteli näin myöhäistä ulosmenoa, ei uskaltanut kuitenkaan mitään kysyä, sitä paitsi oli hän viime aikoina itse kokenut niin paljon, ettei hän malttanut kauan ihmetellä, vaan vaipui omiin unelmiinsa. Vanha Valentin ei voinut kuitenkaan olla kysymättä, pitäisikö hänen sytyttää lyhty ja näyttää tietä rouvalle. Mutta tämä pudisti vain ääneti päätään, veti paksun harson silmilleen ja läksi ulos.
Sairaalaan ei ollut pitkältä, mutta sittenkään hän ei ollut päästä perille saakka. Herra jumala, rukoili hän, vapauta minut tästä elämästä! Liian kovasti sinä palvelijatartasi koettelet! — Ja kuitenkin hänen mielensä paloi eteenpäin, sille paikalle, missä hän viimeisen kerran saisi nähdä kadotetun poikansa kaivatut kasvot.
Lähestyessään sitä paikkaa, missä vanha sairaala ja sen rappeutunut kappeli seisoivat, astui mustaviittainen mies häntä kohti ja mainitsi hiljaa häntä nimeltä. Hän tunsi heti vanhan ystävänsä, raatimiehen, mutta ei vaihtanut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja tämä opasti hänet taloon, avattuaan sivuportin avaimellaan. He astuivat saliin, jossa kynttilän himmeässä valossa sairaalan vahti torkkui penkillä. Askelten ääni herätti hänet, mutta raatimiehen annettua hänelle merkin, hän pysyi alallaan ja seurasi vain unisin katsein, miten raatimies sytytti toisen kynttilän ja astui sitten rouvan edellä edemmäksi. He laskeutuivat muutamia portaita alemmaksi ja saapuivat pitkän käytävän kautta jonkinmoisen kellarin ovelle, joka oli hiukan raollaan. Jos tahdotte kernaammin mennä yksin sisään, sanoi mies, niin ottakaa kynttilä. Minä odotan sen aikaa käytävässä.
Helena rouva nyökkäsi päätään vastaamatta sanaakaan, otti tinaisen kynttiläjalan käteensä ja astui ruumishuoneeseen.
Matalassa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinät olivat paljaat ja savun ja vanhuuden mustaamat, ei ollut minkäänlaista kalustoa. Keskellä lattiaa seisoivat vain karkeatekoiset paarit, joille oli levitetty puoleksi mädänneitä olkia. Siinä ruumis lepäsi, täysissä pukimissaan, harmaan paarivaatteen alla, joka töin tuskin ylettyi peittämään kuolleen pitkää ruumista. Kun rouva kynttilöineen astui sisään, kiiti olkien keskeltä pari rottaa, jotka olivat nakerrelleet saappaita, pelästyneinä loukkoonsa. Rouva ei sitä huomannut. Hänen katseensa kulki vain ruumiin pääpuolta kohti, missä valkea otsa pisti esiin vaatteen alta ja jonka yli tumma arpi kulki alas kulmakarvoille. Hän laski kynttilän muurikomeroon ja kooten viimeiset voimansa astui lähemmäksi kohottaakseen vaatetta. Yhden ainoan silmäyksen hän loi vainajan kasvoihin, joihin kuolinkamppailu oli uurtanut syvät vakonsa; sitten hän lyyhistyi paarien viereen maahan.
Hän ei mennyt kuitenkaan tainnoksiin, jalat vain eivät kannattaneet häntä kauemmin; henkisesti hän oli valveillaan ja hänen sydämessään avautuivat kaikki vanhat haavat ja alkoivat vuotaa verta. Hän makasi polvillaan maassa, kädet ristissä helmassaan, silmät kiintyneinä kuolleen pojan kasvoihin, jotka ilmeeltään melkein vihamielisinä olivat kääntyneet synkkää seinää vasten. Koko elämänsä hän olisi uhrannut, jos nuo silmät vielä kerran olisivat auenneet ja luoneet häneen jäähyväiskatseen, jos nuo kalpeat huulet vielä yhden ainoan kerran olisivat nimittäneet häntä äidiksi! —