UNOHTUMATTOMIA SANOJA
Kirj.
Paul Heyse
Suomennos
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.
Vicenzan kaakkoisesta portista, jota nimitetään Porta Monteksi, koska Monte Berico-nimisen vuoren juuri tässä kohden ulottuu aivan lähelle kaupunkia, vierivät auringonpaisteisena huhtikuun iltapäivänä v. 1849 kevyet ajopelit maantietä myöten kirkasta Bacchiglione-jokea kohti, joka pehmeästi mutkitellen virtailee hilpeitten ketojen halki. Vaunuissa istui kaunis nuori neiti huolettomasti nojaten taaksepäin, vähääkään välittämättä siitä, että hänen leveälierinen kesähattunsa rutistui ja että sen tummat samettinauhat joutuivat epäjärjestykseen. Sitä suorempana pysyttelihe häntä vastapäätä olevalla istuimella vanhahko nainen silkkisine, kukilla koristettuine hattuineen, koreine päivänvarjostimineen ja mustine silkkiviittoineen, aika ajoin tähystellen seutua kultasankaisella lorgnetillaan. Epäselväksi jäi, istuivatko he senvuoksi vastapäätä toinen toisiaan, ettei vanhemman verrattain ulottuvaisella olennolla olisi ollut tilaa peräistuimella, vaiko senvuoksi, ellei kamarirouvan soveltunut istua prinsessan vieressä. Ainakin neidin hieno, hieman ylpeä pikku nenä viittasi ylhäiseen sukuperään. Mutta vanhempikin nainen osasi leveille hyväntahtoisille kasvoilleen luoda varsin arvokkaan ilmeen, ja tukahuttaen silloin tällöin haukotuksen, katseli hän oikealla puolen leveneviä viljakenttiä ja vasemmalla Monte Bericon juurelle siroteltuja asumuksin, niin alentuvan välinpitämättömästi kuin olisi hänen pienten, lemmikinsinisten silmäinsä katse ollut aivan erikoinen suosio seudulle.
He olivat tuskin matkanneet puolta tuntia, kun vaunut poikkesivat oikealle päin kääntyvälle solatielle ja pysähtyivät lyhyen, vaivaloisen ylämäen jälkeen korkean puutarhaportin eteen, jonka mahtavien kivipatsaitten välin sulki kolminkertainen rautaristikko. Kuski riensi istuimeltaan ja nykäsi ruostunutta kellonvedintä, joka ulottui niin kauas käytävän takana olevan matalan rakennuksen sisään, ettei soiton kilahduskaan kuulunut ulkopuolelle. Niinpä kestikin tuokion, ennenkuin rakennuksesta näkyi elonmerkkiä.
Sillävälin oli naisilla aikaa ristikon lomitse tähystellä puutarhaan. Leveä tie, jonka kumpaakin puolta reunusti leikattu, ikivihanta pensasaita, vei avonaiselle kukkulalle, jolla suurehko nelikulmainen, tasaisen pyöreällä katolla varustettu rakennus seisoi. Siitä ulkoni matalaharjainen, kuuden solakan pylvään muodostama eteinen, johon johti leveäportainen rappukäytävä. Tätä siron juhlallista rakennusta, jonka juurilla versoi korkeata ruohoa, ympäröi mitä syvin hiljaisuus, ja kellahtavasta marmorista veistetyt, katon ja portaitten ulokkeille, jopa molempien pensasaitojenkin reunoille sijottautuneet lukuisat jumalankuvat tuntuivat tämän aution maatilan ainoina valtijaina nauttivan sen satumaista rauhaa.
— Maria Josef! huudahti vanhempi nainen katsahdettuaan äkisti lorgnettinsa läpi, luulenpa, että siinä taas on tuollainen pakanatemppeli, joita jo niin monta olemme nähneet säädyttömine epäjumalankuvineen. Täytyykö meidän tosiaankin nousta vaunuista ja lähteä lähempää tarkastamaan noita muinaisesineitä?
— Voit jäädä istumaan, Zephyrine, ja täällä nauttia keskeytyneen ruokaleposi, vastasi neiti hymyilevin ilmein. — Mutta sitten saatkin koko elinaikasi katua, että nukuit Vicenzan arvokkaimman nähtävyyden ollessa tarjolla. Tämä ei ole mikään temppeli, vaan koko Lombardian kuuluisin huvila, jonka suuri Palladio rakensi eräälle rikkaalle markiisille, tuo sama, tiedäthän, joka on suunnitellut ja rakentanut kaikki kauniit palatsit ja kaupungintalon ja ihmeellisen vanhan teatterin, josta juuri tulemme. Koska olen vastuunalainen sinun taiteellisesta sivistyksestäsi, olen tahtonut näyttää sinulle tämänkin. Mutta pakottaa en sinua tahdo. Tuolla tuleekin portinvartija, jolle voit minut huoleti uskoa.