— Mitä ajattelettekaan, Nesschen, huudahti toinen ja teki eleitä noustakseen ensiksi vaunuista. — En ole ollenkaan väsynyt, ja äskeisen puhuin vain senvuoksi, kun en voi sietää noita ijänikuisia pylväitä. Mutta kenties en tuota ymmärrä. Jos ne ovat viimeiset tälle päivälle, tuhdon ne vielä sulattaa. Kuumuus on sietämätön, eikä tuossa lumotussa puistossa tunnu olevan liiemmäksi varjoa. Merci mon ami. Me voilà!
Tämän hän lausui pienelle, äreälle vanhukselle, joka oli avannut vähäisen sivuportin, ja astui nyt sanaakaan virkkamatta vaunujen luo auttaakseen naisia. Vanhempi nainen otaksui, koska hän ei osannut tavuakaan italiankieltä, että jokaisen täytyi ymmärtää hänen ranskaansa. Senjälkeen hän hypähti niin nuorekkaan sirosti vaununastuimelta, että olisi luullut sen olevan hänen painavalle olennolleen mahdotonta, kääntyi sitten neidin puoleen ja ojensi hänelle kätensä auttaakseen häntä alas. Sitten he hitaasti kävelivät loivasti kohoavaa tietä, vanhempi jonkun verran puhkuen, vaikkakin korkean pensasaidan siimes lieventi kuumuutta, neiti levollisin, kevein askelin, hienorakenteinen pää hiukkasen kenossa, hentoine sieraimilleen ja huulet puoliavoimina hengittäen tämän viheriän yksinäisyyden huumaavia tuoksuja. Päästyään kukkulalle, jäi hän hiljaa paikalleen ja antoi suurten tummien silmiensä katseen hitaasti liukua viehättävän rakennuksen yksityiskohdasta toiseen; rakennus ihastutti häntä todellisuudessa vielä enemmän kuin hänen siitä varemmin näkemänsä kuvat. Kevättaivaan puhdas sini valautui katon jalomuotoisiin viivoihin; — niin kuulakkaanpehmeästi kuin sulautuu läpinäkyvä, hieno verho lepääviin, ihaniin ihmisjäseniin, näytti loputon eetteri sulautuvan kiviseiniin. Entä ympäristön kukoistava, kesytön luonto, jota ihmiskäsi ei näyttänyt koskaan järjestelleen, rapistuneita seiniä pitkin hiipivät ruusut, villiytyneen niityn kirjavat kukkaset, jotka hänelle hymyilivät ja kaukaa silmänkantamattomista viiniköynnös- ja silkkiäispuulehdoista soiva heinäsirkkojen, lintujen ja lehtosammakoitten huumaava häly, viileän ilman niin pehmeästi keinuessa ja värähdellessä että sen melkein saattoi nähdä!
Sillävälin oli vanhus, jolle tämän hyljätyn paratiisin vartioiminen oli uskottu, rientänyt portaille ja avannut varjoisan pylväseteisen oven; senjälkeen hän katosi rakennuksen sisäosiin molempien naisten häntä hitaasti seuratessa. Neiti ei puhunut sanaakaan. Zephyrine sitävastoin ei saattanut pidättäytyä lausumasta paheksuvia muistutuksiaan noista — kuten hän sanoi — mytologisista säädyttömyyksistä, joita täällä joka paikassa vilisi.
Nuori neiti ei ollut kuulevinaankaan, nyrpisti vain hieman hienoa ylähuultaan vanhemman lörpöttelylle. Mutta astuttuaan pimeän käytävän kautta viileään sisempään huoneeseen, tuohon kuuluisaan pyöreään saliin, jota sirosti kaareutuva kupooli niin ylväästi ja viehättävästi kattaa, pääsi häneltä mitä lapsellisimman ihastuksen huudahdus. Hän seisoi pitkän aikaa huoneen kuulaassa hämärässä puoleksi suljetuin silmin, eikä välittänyt yksityiskohdista, ei vaalenneista marmoriornamenteista eikä kuvapatsaista, jotka seisoivat pölyttyneissä lokeroissaan. Ihmeellinen hyväntunne oli vallannut hänet hänen astuessaan ulko-ilman viileästä, aurinkoisesta kirkkaudesta tähän viileään, salaperäiseen huoneeseen, jonka hämärä valkeni sitä mukaa kuin vanhus avasi neljä ristin muotoisesti vastakkain olevaa ovea ja laski ulkoa sisään lämpöä ja valoa.
Vanhus tuli jälleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän tahtonut nähdä asuinhuoneita. Hän nyökäytti päätään ja seurasi häntä lukuisten oman onnensa nojaan heitettyjen suojien kautta, jotka toinen toisensa vieressä ympäröivät keskisalia. Ne olivat kohtuullisesti kalustettuja, ja pöly lepäsi paksuina kerroksina Napoleonin aikuisilla vanhoilla istuinsijoilla, hoikkajalkaisilla pikku pöydillä sekä vuoteilla, joitten tyynyjä ja patjoja ei näytetty vuosikausiin tuuletetun. Huvilaa oli jo aikoja sitten lakattu käyttämästä asuntona.
Neiti oli kärsivällisesti kuunnellut vanhaa tuittupäätä tämän ylistellessä entisiä aikoja, jolloin täällä useasti oli vietetty komeita juhlia soittajien ja laulajiin kaiuttaessa ihanaa oopperamusiikkia kupoolisaliin. Hän singahutteli sanojaan omituisella kiivaudella ikäänkuin olisi hän tahtonut syyttää nuorta neitiäkin — jonka hän varsin oikein otaksui itävaltaluiseksi — olosuhteitten surullisesta muutoksesta. Tämä katseli tarkkaavana seinämaalauksia, uunien marmoriotsakkeita ja kaikkea muuta, mikä muistutti menneitä juhla-aikoja. Puheen lomassa hän kysäsi, luulisiko vanhus, että perhe halullisen ostajan ilmaantuessa, luovuttaisi huvilan.
Vanhus katsoi häneen kummastuneena. Sellainen ajatus ei nähtävästi koskaan ollut välähtänyt hänen mieleensä. Kun hän olkapäitä kohauttaen tuijotti kysyjään, kääntyi tämä seuralaisensa puoleen, joka haluttomana oli häntä seurannut. — Mitä ajattelet, Zephyrine? sanoi hän. Eikö täällä olisi ihana asua, luonnollisesti ei kuumimpana vuodenaikana, mutta syksyllä, kun Hainstettenissä alkaa tuntua kolkolta ja kalsealta? Puutarhan voisi jättää sellaiseksi kuin se on, vain huoneita täytyisi siistiä ja — onko täällä keittiötä? — kysyi hän vanhukselta. Senhän voisi hätätilassa varustaa kellarihuoneisiin. Eikö ole hullunkurista, Zephyrine, ettei täällä ole keittiöstä tietoakaan? Ikäänkuin olisivat omistajat, kuten kuvapatsaat ulkona, vain eläneet ilmalla, tahi, kuten Olympon jumalat, nektarilla ja ambrosialla.
Zephyrinen mielentila ei sallinut hänen ottaa osaa pilaan. Hän väitti huoneitten kostean ilman koskevan rintaansa, ja huomattuaan eräässä nurkkahuoneessa, johon auringonvalo leveänä virtana tulvaili, silkkikankaalla päällystetyn sohvan, riensi hän sen luo ja vajosi sen koville patioille sellaisella ilmeellä kuin ajettu otus, joka vihdoinkin löytää varman turvapaikan.
Neiti nyökäytti hänelle hajamielisesti hymyillen päätään ja kulki eteenpäin. Vanhuksenkin hän lähetti pois. Hänen ei aina tarvitsisi pysytellä neidin kintereillä. Hän oli varmaan ilman sitäkin jo väsynyt alati kulkemaan samoissa huoneissa ja avaamaan ovia jokaiselle vieraalle. Kävikö hänellä muuten usein vieraita?
Kuinka kulloinkin — aina vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja syksyllä kävi eniten. Jo tänään aamupäivälläkin oli täällä ollut muuan, muuan nuori herra, joka oli tullut jalan kaupungista ja katsellut kaikkea sangen tarkkaavaisesti, mutta lähettänyt hänet sitten pois, koska tahtoi piirustaa. Yht'äkkiä oli hän kadonnut viemättä kuitenkaan mitään mukanaan, mutta myöskään mitään jättämättä.