Neiti vei käden taskuunsa, veti sieltä pienen kullallakirjaillun kukkaron ja antoi hänelle suuren hopearahan. Mutta lahja — vaikka kävikin yli vanhuksen odotusten — ei tehnyt häntä ystävällisemmäksi. Hän nyökäytti synkkänä päätään kääntyessään lähtemään; naiset jääkööt sinne kernaasti niin kauaksi aikaa kuin tahtovat, hänen täytyisi nyt lähteä asuntoonsa ruokapahaistansa katsomaan, joka parhaillaan on tulella. Hänen tyttärentyttärensä on tyhmä seitsenvuotias letukka, joka helposti polttaa keiton pohjaan.
Jäätyään yksin, palasi neiti kupoolisaliin ja istahti erään Jupiterin patsaan jalustalle. Siinä hän antautui raskasmielisten unelmien valtaan; koko hänen nuori elämänsä nousi yhtenäisenä kuvasarjana hänen eteensä ja toi kirjavista väreistään huolimatta omituisen kylmyyden ja tyhjyyden tunteen hänen mieleensä. Lopulta ei hän saattanut sitä kauempaa kärsiä, nousi ylös ylpeällä liikenteellä niinkuin sellainen, joka uskaltaa katsoa vihamielistä voimaa silmästä silmään, ja pyyhkäsi kiharat syrjään. Hattu valahti niskaan, ja hän säpsähti kevyesti ikäänkuin olisi joku vieras koskettanut hänen olkapäätään. Sitten hän kulki hitaasti salin poikki ja astui vastapäätä olevan pylväseteisen kautta ulkoilmaan, koska jumalankuvat tyhjine silmineen ja jäykkine huulineen olivat hänelle äkkiä käyneet kammottaviksi.
Täällä oli varjoisaa, ja hän saattoi lauhan ilman hyväillessä hänen vapaata otsaansa, katsella ihanaa seutua. Suoraan edessään hän näki Monte Bericon vihreän huipun, jonka puitten latvojen keskeltä pieni, valoisa kirkko vaatimattomana kohosi. Sitten kauempana vasemmalla sinipunervan, tuoksuvan ilman sisällä Euganein kukkulat ja ylt'ympärillä, aina jalkojensa juureen saakka, mitä hedelmällisimmän seudun, jota vielä nuoren kevään ensi vihannuus peitti. Etäisten vuorenhuippujen ympärillä ei näkynyt ainoatakaan pilveä, eikä pienintäkään ihmisääntä kuulunut sinne tänne sirotelluista mökeistä. Muurinreunaa kiipeävien ruusujen luona leikki lukemattomia, hänelle outoja perhosia. Hän kulki hitaasti alas portaita; hänen teki mieli ottaa kiinni joku perhonen ja katsella sitä lähempää. Saavuttuaan alas, pysähtyi hän äkkiä, hieman lievästi säikähtäen.
Korkeassa ruohostossa, siinä, missä rappukäytävä muodostaa rakennuksen seinän kanssa terävän kulman, lepäsi pitkänään nukkuva mies, pää käsivarsien varassa ja hattu painettuna syvään otsalle. Tässä oli vielä vast'ikään ollut mitä viilein kalvepaikka. Mutta aurinko, joka kiersi rakennusta, oli juuri päässyt paistamaan lähimmän pylväseteisen pilarien lomitse ja lähetti nukkujaan vinosti säteensä, joka alkoi liukua polvista rintaa kohti ja jonka ennen pitkää täytyi saavuttaa myös kasvot.
Ne olivat nuoret kalpeat, hentopiirteiset kasvot, jotka unessakin näyttivät hieman jännittyneiltä ja raskasmielisiltä. Vaaleat hiukset olivat tiheinä suortuvina ohimoilla ja jättivät näkyviin erittäin valkoisen kaulan. Silloin tällöin — nukkuja varmaankin uneksi silloin iloisista asioista — avautui ylähuuli hieman, paljastaen hampaat, jotka välkkyivät auringossa. Mutta hatunreunan varjostamat silmät olivat tiukasti kiinni, ja kulmakarvojen välissä oli syvistä ajatuksista kertova ryppy.
Neiti oli katsellut häntä tuokion liikahtamatta ja niin vakavasti kuin olisi hän saattanut lukea kaikki ne ajatukset ja kuvat, jotka liikkuivat nukkuvan mielikuvituksessa. Sitten hän äkkiä näytti huomaavan sopimattomaksi tuolla tavalla vakoilla viatonta. Kevyt punerrus nousi hänen kasvoilleen, hän kääntyi päättävästi ja nousi hitaasti äänettömin askelin jälleen portaita ylös. Ylhäältä, pylväitten lomitse, hän vielä kerran äkisti katsahti vieraaseen ja näki, että auringonsäteet jo olivat ennättäneet hänen silmäluomiinsa saakka. Hän näki hänen vielä tekevän liikahduksen ikäänkuin torjuakseen jotakin luotaan. Sitten hän jälleen astui pyöreän salin kynnyksen yli.
Mutta valo vaikutti yhä enemmän nukkujan unen kiehtomiin aistimiin. Hän koetti ensin kääntää kasvonsa uudelleen varjoon, aivasti sitten voimakkaasti pari kertaa ja avasi silmänsä. Hänen vihreä makuusijansa tuntui kuitenkin liian hyvältä hänen heti saattaakseen nousta siltä ylös. Hänen täytyi silminnähtävästi myös ensin miettiä, missä oli. Kun hän oli päässyt siitä tietoiseksi, ojentelihe hän ensin itseään suloisen uupumuksen vallassa ja upotti katseensa taivaan pohjattoman syvään sineen. Silloin hän äkkiä kuuli rakennuksesta naisäänen, joka alotti vienoa, valittavaa laulua: "Ach, ich habe sie verloren —"; hän tunsi sekä säveleen että sanat, mutta hän ei mielestään koskaan ollut kuullut sitä niin puhtaasti ja sielukkaasti laulettavan. Hänestä tuntui melkein sadulta, että tuo Orpheuksen laulu täällä yksinäisyydessä ja italialaisen taivaan alla kaikui saksalaisilta huulilta. Hitaasti — aivankuin olisi pieninkin rapina saattanut haihduttaa lumouksen — kohottautui hän istumaan ruohostolle ja kuunteli siten tuokion. Sitten sai uteliaisuus hänet vihdoin nousemaan ja varovasti hiipien astumaan rappuja ylös.
Kun hän oli päässyt pylväseteiseen, katkesi laulu äkkiä. Hän näki laulajan solakan olennon seisovan keskellä salia, selin häneen. Nyt hän rauhallisesti kulki huoneen toiselle puolelle, hyräillen hiljaa itsekseen aarian loppusäveleitä.
Nuori mies riensi hänen jälkeensä, mutta jäi seisomaan, kun neiti kääntyi ja kylmin katsein mitteli häntä kiireestä kantapäähän.
Neiti, sanoi hän, minä pyydän anteeksi, että olen keskeyttänyt laulunne. Mutta itsehän olen siitä saanut kärsiä kovimman rangaistuksen. Poistun heti.