— Aivan oikein, keskeytti hän. — Minä käsitän kaiken ja voin senvuoksi antaa anteeksi. Mutta anteeksiantaminen ei ole unohtamista. Sillä on sanoja, joita ei itsetietoinen eikä kunniantuntoinen mies saa unohtaa, vaikka hän tahtoisikin. Loukkaantunut? Ei, minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut. Olettehan antanut minusta sangen kunnioittavat arvosanat, niin että ei minun, kuten kuuntelijoitten tavallisesti, tarvinnut kuulla omaa häpeääni. Joskaan en myöskään turhamielisyydestä jäänyt piilopaikkaani, nauttiakseni osakseni tulevasta kiitoksesta. Tulin kuin lamaantuneeksi kuullessani niin äkkiarvaamatta, kuinka te käsititte meidän suhteemme. Te tiedätte, että usein olin suruissani siitä, oliko minun kaltaiseni ihminen todella sen vaivan arvoinen, jota hänen vanhempansa, opettajansa ja kohtalo olivat ottaneet hänestä nähdäkseen. Näin myöskin viime aikoina, jolloin opin iloitsemaan itsestäni, pitämään itseäni jonkin arvoisena ja odottamaan itsestäni jotakin — ylimieliseksi ei itsetuntoni minua koskaan tehnyt. Niin pitkälle olisi se minut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vienyt, että olisin sanonut teille, kuinka yli kaiken teitä rakastan ja kuinka, huolimatta ulkonaisesta alemmuudestani, kuitenkin ylpeästi uskalsin pyytää teitä vaimokseni. Sillä te sanoitte minusta aivan oikein, että minä, vaikka olenkin köyhä raukka, en salli maallisten aarteitten ei lumota eikä peloittaa itseäni. Olen nimittäin sitä mieltä, että siinä, missä kaksi ihmistä ovat henkisesti ja siveellisesti samanarvoisia, ovat kaikki ulkonaisesta eroavaisuudesta johtuneet seikat vähäpätöisiä ja halveksittavia. Ja minä pidin itseäni teidän arvoisenanne ja jään yhä vieläkin siihen ajatukseen, ettei minulla olisi ollut minkäänlaista syytä katsoa ylös teihin ja pitää sitä jonkinlaisena armona, jos korkeudestanne olisitte astunut minun luokseni. Nyt on minun täytynyt kuulla teidän ajatuksenne, että olen teille sangen rakas ja arvokas erään huvilan irtaimistoon kuuluvana kallisarvoisena esineenä, että iloitsette rikkaudestanne, jonka avulla kykenette maksamaan minunkin hintani ja joka suo teille sen ylellisyyden, että voitte valita mieheksenne nimettömän köyhän raukan, ja, jos kohta ette häntä erittäin kiihkeästi rakastakaan, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee. Nyt ette saa soimata tuota raukkaa, jos hänkin tahtoo pitää kiinni siitä ainoasta, jota hänellä on yltäkylläisesti — vapaudestaan ja miehisestä ylpeydestään. Tai tahdotteko väittää, etteivät nuo viattomat sanat tulleet sydämestänne? Että puhuitte sillä tavalla vain puolustaaksenne tulevaa avioliittoanne halpasäätyisen kanssa.
Tyttö empi silmänräpäyksen. — En, sanoi hän sitten lujalla äänellä. — En voi valehdella. En voisi, vaikka koko elämänonneni riippuisi siitä. Mutta te olette julma toistaessanne nuo onnettomat sanat, jotka eivät kuitenkaan ole täysin senarvoisia kuin luulette. Sillä jos kerran totuus on vallitseva välillämme, olen myöskin velvollinen sanomaan teille sen, että en silloin kertonut kaikkea, kaikkein viimeisintä tunnettani. Ja jos se parantaisi teidän haavoitetun ylpeytenne, että antaisin tyttöylpeyteni nöyrtyä edessänne ja tunnustaisin — ei, te ette nyt minua uskoisi. Mutta teidän täytyy se kerran uskoa, kun olette lähtenyt luotani ja myöhemmin joskus saatte kuulla, ettei minulla enää ollut elämässä onnea, koska en voinut ajatella sitä ilman teitä ja koska olin liian ylpeä tyytyäkseni pienempään onneen.
Hän käänsi kasvonsa pois kätkeäkseen esiin tulvahtavat kyyneleet. Mutta hänen äänensä oli pysynyt lujana.
Kiitän teitä, sanoi nuori mies kiihkeän liikutuksen vallassa, kiitän teitä sydämestäni, siitä mitä sanoitte. Sekin tulee kuulumaan unohtumattomiin sanoihin ja virkistää minua, kun nuo toiset tahtovat minua masentaa. Mutta lopettakaamme. Tuska on muutenkin kuvaamattoman suuri, kun meidän molempien täytyy erota sattuman oikun vuoksi. Jos en olisi kuullut noita sanoja, olisi kaikki aikaa myöten kääntynyt hyväksi, ihanaksi, niin että jumalat ja ihmiset olisivat voineet meitä kadehtia. Sillä minä tiedän, Victoire, että minäkin olisin tehnyt teidät niin onnelliseksi kuin teidän kaltaisenne hyvä ihminen ansaitsee. Silloin olisi vain muuan nuori rouva jossakin kaukana kohauttanut minulle olkapäitään, kun tietämättäni toimin tehoisana tekijänä teidän elämänlaskelmassanne, jonka tulos oli ollut tyydyttävä. Mutta nyt — vaikka surmaisin sen ainoan, joka tuon tietäisi — en saisi ajatuksiani vaikenemaan. Kesken korkeinta onnea sukeltaisivat unohtumattomat sanat jälleen esiin: hän oli kyllin rikas ostaakseen sinut. Älkää syyttäkö minua julmuudesta; se on meidän kohtalomme. Saamme sitten nähdä, pelastammeko tästä kauneimpien unelmiemme haaksirikosta muuta kuin alastoman elämän.
Hän ojensi kätensä tytölle. Kun ei tämä laskenut sitä irti, vaipui hän äkkiä polvilleen tytön eteen, syleili kiihkeästi hänen värisevää ruumistaan, painoi huulensa hänen käsivarrelleen ja mielettömässä tuskassa toisti hänen nimeään. Sitten hän kooten viimeiset voimansa, nousi ylös ja pakeni tytön luota tämän avuttomana lysähtäessä maahan sille kohdalle, missä oli seisonut.
* * * * *
Neljä vuotta oli kulunut. Hainstettenissa kulki kaikki entistä rataansa. Ainoastaan pojan iloiset kasvot olivat poissa sekä sisältä että puutarhasta — hän oli lähetetty Graziin opiskelemaan erään kimnaasin professorin luo, eikä kukaan ollut enää nähnyt hymyä hänen sisarensa kasvoilla.
Silloin eräänä päivänä tuli kirje nuorelta kreivitär Ghitalta Roomasta, jonne hän oli matkustanut puolisoineen viettääkseen siellä talvikauden hiljaisuudessa, koska milanolainen seuraelämä uhkasi rasittaa häntä liiaksi hänen raskautensa aikana. Hän kertoili entisellä tuttavallisella tavallaan tuhansista asioista, jotka tosin Victoirelle olivat sangen yhdentekeviä: matkoistaan, vanhoista ja uusista tuttavuuksistaan, pyhästä isästä ja kerjäläisistä espanjalaisilla portailla. Kaksitoista sivua pitkän kirjeensä lopussa hän mainitsi eräästä retkestä Cestiuksen pyramiidille, jonka juurella lepää protestanttien hautausmaa sypresseilleen ja muistopatsaineen.
"Mitä sanot, rakkaani", oli kirjeessä edelleen, "kun kuulet, että tässä juhlallisessa paikassa, jossa tahdoin nauttia hiljaisen, kohottavan hetken, minua kohtasi tuskallinen yllätys. Yksinkertaisessa kukkulaan kallis- tuvassa hautakivessä seisoi tuon pohjoissaksalaisen nimi, joka kerran oli pöytätoverinani teidän kodissanne: tohtori Philipp Schwarz, — ilman minkäänlaista syntymä- tai kuolinpäivän määrää. Mutta nimen alla oli seuraavat kaksi latinalaista sanaa: Oblivisci nequeo. En luonnollisesti ymmärtänyt niitä, eikä miehenikään latinantaito riitä pitkälle. Mutta illalla, ruhtinatar Chigin salongissa, jonne aina kokoontuu joukko oppineita ja taiteilijoita, esitettiin minulle muuan kuuluisa arkeoloogi, joka jo vuosikausia on asunut kapitoliumilla sikäläisessä preussilaisessa oppilaitoksessa, ja miten siinä puhelimme, tulin yht'äkkiä maininneeksi tuon nimen ja kysyin tuosta omituisesta nuoresta miehestä, joka niin salaperäisesti oli poistunut Hainstettenistä ja niin äkkiä elämästä. Sinähän et ole vastannut ainoaankaan kysymykseeni hänen äkkinäisen pois lähtönsä syistä. Nyt sain tietää, että juuri sama professori, jonka kanssa puhuin hänestä, oli ollut häneen sangen läheisessä suhteessa, niin läheisessä kuin ihminen yleensä saattoi olla tuohon omituiseen uneksijaan. Nuori mies oli näyttänyt hänelle katkelmia eräästä teoksestakin, joka käsitteli kreikkalaista kansanhenkeä ja sisälsi syvällisen tutkimuksen tuloksia ja uusia näkökohtia. Tuo merkillinen ihminen oli käyttänyt kaiken aikansa äskenmainitun teoksen kirjoittamiseen ja yksinäisiin harhailuihin Rooman ja Campagnan rauniomaailmoissa. Hän olisi kaikenlaisilla kannattavilla töillä helposti kyennyt kartuttamaan perimäänsä pientä pääomaa. Sensijaan hän, sitä vitkaan kuluttaessaan, päättävästi työnsi kaiken muun luotaan elääkseen vain omana itsenään, varmasti vakuutettuna, että hänen kohtalonsa täyttyisi joka tapauksessa, joko se sitten ajan tullen sallisi hänen kuolla tai hankkisi hänelle keinoja elää edelleen. Valitettavasti oli edellinen tapahtunut. Ystävä oli usein leikkiä laskien varoittanut häntä enentämästä niitten kunnon saksalaisten lukumäärää, jotka antavat liiallisten opintojen saattaa itsensä hengiltä. Silloin oli hän aina syvämietteisesti hymyillen pudistanut päätään, mutta vastannut kerran: jos hän kuolisi aikaisin, ei siihen olisi syynä opinnot, vaan muutamat unohtumattomat sanat. Mitä hän sillä tarkoitti, oli jäänyt hänen salaisuudekseen. Ja vihdoin hän heinäkuussa, kun ei tahtonut jättää kaupunkia, jossa kuumetauti raivosi, oli sairastunut roomalaiseen lavantautiin, joka muutamassa viikossa oli tehnyt hänestä lopun. Mutta hänen jälkeenjättämiensä paperien joukossa ei ollut lehtistäkään tuosta suuresta teoksesta.
"Kun sitten näytin professorille hautakirjoituksen, jonka olin huolellisesti kirjoittanut muistikirjaani, ja josta hän ei vielä tietänyt, kun viimeisinä kuukausina oli ollut poissa Roomasta, olimme me molemmat ihmetyksen vallassa. Oblivisci nequeo ei merkitse muuta kuin: en voi unhoittaa. Voitko sinä ratkaista arvoituksen, mitkä unohtumattomat sanat olivat sortaneet hänet kuolemaan?"