Emanuel. Tuollainen huikentelevainen lause todistaa paraiten, kuinka keveästi hän —
Klaara. Elä sano, keveästi ei se häneltä sujunut, päinvastoin, hän sopersi sen minulle hyvin arkana. Ja mitä tulee kolmanteen syytökseenne, että hän kosii minua vaan inhottavasta rahanhimosta — niitä suloisia sanojahan sinä käytit, Emanuel veljeni?
Emanuel. Niin — noh — hänen sanansa Kaarlolle —
Klaara. Ne olin minä hänelle opettanut. Hän kertoi minulle, että hänen pitää palkallansa elättää kaksi sisartansakin. Silloin minä ilmoitin hänelle, että vaikka en ole juuri rikas, riittää äidin perintöni sentään meille ensi aluksi, niin ettei meidän ole tarvis ravita itseämme vaan rakkaudella. Niin, nyt olen pykälä pykälältä kumonnut hirvittävät syytöksenne ja odotan vaan että herrat holhojani antavat minulle siunauksensa, (Istuu pöydän ääreen, järjestää kukkia, jotka ovat pöydällä lasissa. Veljet katsovat toisiinsa, nyykäyttävät olkapäitään, puhuvat hiljaa keskenänsä.)
Kaarlo. Klaara — kulta —
Emanuel. Sinä uskot tietysti asiain olevan niinkuin toivot. Mutta me, jotka katselemme asiaa puolueettomalta kannalta —
Bruno. No, etkö mitä, Klaaraseni, ole järkevä. Elä nyt heittäy ensimmäiselle, jonka kanssa olet sattunut tanssimaan pari pyörähdystä. Tuollaisen rakennustarkastajan —
Klaara (nousee). Valtiorakennusten ylitarkastaja, jos suvaitset. Voi Bruno, sinulta olin vähin tällaista odottanut. Nuo molemmat eivät kykene minua käsittämään. Kaarloa sokaisevat kylmät numerot ja kuviot, ja Emanuel ei ole tavannut tällaisia kysymyksiä katkismuksessaan, Mutta sinä Bruno, pikku tyttönä minä jo itkin ja huokailin kanssasi, jakaen sinun lemmentuskiasi. (Tuskastuen.) Oi, tämä on säälimätöntä. Hirviöitä te olette, julmuria, ahdasmielisiä ilkiöitä, ja jos äitiparkani olisi tätä aavistanut —
Toini (huutaa keskiovesta). Valtiorakennusten ylitarkastaja Winzer pyytää saada kunnian —
Kaarlo (tarttuu rivakasti puheesen). Ei, ei! Ei sovi nyt! Minä ilmoitan hänelle kirjallisesti.