Klaara. Ellette syytä minua, sytytätte te ainakin minun sulhastani, enkä minä salli sitäkään.
Kaarlo. Sinun — sulhastasi?
Klaara. Niin, kihlattua sulhastani, tietysti ei kahdeksantoista vuotiaan, järjettömän tytön kihloihin meno merkitse mitään, eihän hänellä vielä ole mitään omaa tahtoa.
Emanuel. Minun täytyy tunnustaa —
Klaara. Anna minun nyt ensin tehdä tunnustuksiani, veli Emanuel. Siis ensiksikin ilmoitan ett'ei sulhaseni "epäiltävä maine" vähääkään säikytä minua.
Kaarlo. Siinäpä se vika juuri on. Sinun kokemattomuutesi.
Klaara. Oh, minä olen kuullut, mitä hänestä sanotaan, ehkä enemmän kuin sinä — vieläpä hänen omasta suustaan. Mutta minä tiedän myöskin että nuoret miehet tavallisesti eivät ole häntä hurskaampia, papit yhtä vähän kuin professoritkin, — maan ympäri purjehtijoista puhumattakaan.
Bruno. Hahaha! Nyt saamme ripityksemme!
Klaara. Toiseksi hänen jumalattomuutensa. Hän ei tosin jäänyt kuulemaan sinun saarnaasi. Mutta oletko tiedustellut hänen uskoansa? Minulle hän ainakin taas sanoi uskovansa suosiolliseen sallimukseen' siitä asti, kun tuli tuntemaan minun metsästysjuhlassa.
Kaarlo. Vai niin, vai silloin?