Edvard. Teillä on niin hauska asunto, (istuu) huoneet täynnä vanhoja tauluja ja muistoja. (Katselee ympärilleen seiniä.)
Kaarlo (yskii ja puhuttelee sitte hiljaa Emanuelia).
Bruno (istuu Edvardin luo). Poltatteko tupakkaa? Me olemme tottunet —
Edvard. Kiitos. Tällä hetkellä en voi — ymmärrättehän sen —
Bruno. Mitä te siellä seisoskelette mykkinä ja kankeana? Minusta voimme suorittaa asian ihan tyynesti —
Edvard. Hyvät herrat, (nousee) asemamme on vähän kummallinen — meidän pitäisi pian tulla läheisiksi sukulaisiksi ja olemme tähän asti olleet ihan uppo oudot toisillemme. Mutta sallikaa minun sanoa, kuinka hyvältä minusta tuntuu, että niin ystävällisesti otatte minut veljespiiriinne.
Kaarlo. Suoraan sanoen — jos arvelette —
Emanuel. Ennenkuin olemme ehtineet lausua —
Edvard. No, mitä tässä pitkistä puheista. Tuo hiljainen myöntymyksenne riittää kyllä. Sisarenne ei ole tosin voinut kertoa teille, kuinka suuresti häntä rakastan. Hän ei taida itsekään tietää sitä — minä en juuri ole runsassanainen tunteistani puhuessani. Mutta veljesten kesken on kädenlyönnillä syvempi merkitys kuin pöyhkeillä vakuutuksilla. Ja tuo viidelle hengelle katettu pöytä kukkakimppuineen todistaa minulle, että tekin pidätte juhlallisena tätä päivää, jolloin koko elämäni onni päätetään. Ja siksi — siksi tahtoisin kaikesta sydämmestäni kiittää teitä. Rakas — herra Bruno — (Pudistaa Brunon kättä, Bruno on perin hämillään. Menee sitten Kaarlon luo.) Arvoisa herra professori — tai enkö saa heti sanoa — rakas lankoni —
Kaarlo (väistyen). Hyvä herra — niin suuren arvon kuin annankin tuttavuudellenne täytyy minun sentään — paha kyllä —