1:nen kohtaus.
Klaara (tulee oikealta, hyräellen itsekseen, menee ruokapöydän luo, tarkastelee sitä hetkisen, sitte peiliovelle, jonka avaa, huutaa). Toini! — Serkku — nypykkä!
Toini (ulkoa). Minuako huudat, Klaara?
Klaara. Jos nyt voisit hetkiseksi hellitä talouspuuhistasi.
Toini (näkyy ovessa, edessä suuri kyökkiliina, puukapusta kädessä). Etkö voisi kyökissä sanoa sanottavaasi? Minä olen juuri valmistamassa — —
Klaara. En pienoiseni. Vanha Leena ei saa vielä kuulla salaisuuttani ja sinun herkullinen omenakakkusi joutuu kyllä aikanaan valmiiksi. Tule tänne vaan lapsukainen, heitä hetkiseksi kyökkivaltikkasi ja istu tähän viereeni. (Ottaa häneltä kapustan ja vie hänet sohvalle.)
Toini. Mitä sinulla on mielessä — sinä hymyilet niin kummallisesti.
Klaara (istuu hänen viereensä). Vastaapas vaan yhteen pieneen kysymykseen, mutta vastaakin rehellisesti: tekisikö sinun mielesi naimisiin?
Toini (tahtoo nousta, Klaara pidättää häntä). No, mutta Klaara, tuollaisia sinä kyselet juurikuin minulla on kädet täynnä puuhia — meidän ensimmäiset päivällisemme — tulevathan molemmat veljesi varta vasten tänne päivälliselle —
Klaara (lyö häntä keveästi kapustalla). Voi sinua pikku tekopyhä! Niin — kun sinä puuhaisit Brunon tai Emanuelin takia? Ei, Kaarlo sattui kerran kehumaan omenaleivostasi — siinä se solmu on — vähät sinä vierastemme kiitoksista.