Toini (vähän harmistuneena). No, tuskinpa minä heitä edes tunnenkaan. Olinhan minä melkein lapsi, kun veljesi kävivät kaikki yhdessä meillä tätini luona. Kaarlo serkku taas —
Klaara. Niin, hänet sinä tunnet perin pohjin, samoin kaikki hänen suuret ja pienet mielitekonsa matematiikista herkkuruokiin asti. Ja kun sinä pidät hänen vikojaankin arvokkaina avuina, on oikeammin tarpeetonta kysyä: etkö tahtoisi ottaa mieheksesi rakasta serkkuasi, minun veljeäni?
Toini (nousee). Ei, nyt minä jo tosiaan suutun sinun sopimattomaan pilkkaasi. (Aikoo pois.)
Klaara (nousee tyynenä). Minä en ollenkaan pilkkaa, sillä vaikka sinä tosin olet puolivuotta minua nuorempi, on sinun naittamisesi tärkein huolittava. Sillä vielä ennen päivällistä on meidän ratkaistava pari painavaa asiaa.
Toini (kiihtyvällä liikutuksella). Mutta sehän on mahdotonta! Sinä vaan ivaat minua. Nyt olet ilkeä Klaara, oh — sitä en olisi sinusta luullut! (On itkemäisillään. Kääntyy pois.)
Klaara. Kyynelsilmin? — No, näetkös vaan! Ellen olisi ollut oikeassa, olisit sinä nauranut koko jutulle, etkä ruvennut noin juhlalliseksi. Kas noin! Tuossa saat suukkosen, lapsukainen! Sinä rakastat häntä. Se on oikein, vaikka se minulle, hänen sisarellensa, on käsittämätöntä — ja mitä häneen tulee: niin olkoon vaan niin kuiva lukuhevonen kuin onkin, kyllä hän sinuun rakastuu.
Toini (irroittaa itsensä Klaarasta; vilkkaasti). Hän ei ole mikään lukuhevonen, ei vähääkään kuiva. Sinulla vaan ei ole taipumusta matematiikkiin.
Klaara. Olkoon menneeks'! Sinussakin se taipumus heräsi vasta neljä kuukautta sitte, meille tultuasi. Useinhan se, Herra paratkoon, tapahtuu, että me tytöt innolla harrastamme jotain tiedettä, rakastuttuamme tuon tieteen opettajaan. No, sama se, kiitos vaan suorasta tunnustuksestasi, — nyt tiedän toimia sen mukaan.
Toini. Mutta hyvä, rakas Klaara — minä pyydän ja rukoilen sinua, ett'et —
Klaara (menee pöydän luo). Kuule, tässä tarvitaan sijaa kuudelle.