Klaara. Oh, minä en huoli armolahjoista. Minä odottelen kernaammin sinun prinssiäsi. Kun rouvinesi matkustelet Etelämeren saarilla, niin valitkaa sieltä — Ottilie tuntee minun vaatimukseni — (Kirjoittaa.) "Kohtele häntä niin hyvin kuin hän ansaitsee" — tuo ei ainakaan ole liiaksi kova lause.
Bruno. Anna olla, kyllä minä itse puhun puolestani.
Klaara (kirjoittaa osoitteen kirjeesen). Vie hänelle tuo rannerengas. Minun kalttaiseni pikku tytölle se on liian kaunis; minulle voit lahjoittaa nuken. Ja tässä on kirje.
Bruno. Klaara! sinä olet parhain, armain, viisain olento koko itäisellä maanpuoliskolla. Sinua minä kiitän elämäni onnesta ja saatpa nähdä että —
Klaara. Onnistumisestasi en voi vastata.
Bruno. Asuuko hän vielä entisessä paikassa? (Klaara nyökkää.) No niin, sitte olen puolen tunnin päästä joko onnettomin tai onnellisin maan ympäri purjehtija tämän auringon alla. (Pian pois.)
9:s kohtaus.
Klaara (sitten) Toini.
Klaara (katselee hänen jälkeensä). Mene vaan matkaasi kirjeinesi! Pieni rangaistus tekee sinulle hyvää. Voi noita ylpeitä, rikkiviisaita, lyhytnäköisiä luomisen herroja! Mihin me orjiksi joutuneet naisparat joutuisimme, ellei meillä olisi siksi älyä, että pistämme teille päitset päähän! (Toinille, joka tulee kiireesti sisälle.) No, sydänkäpyseni? Miksi näytät noin säikähtyneeltä? Onko taidetuotteesi turmeltunut?
Toini. Ei, mutta sano nyt Klaara, mitä täällä on tekeillä? Bruno serkku syöksi ulos ohitseni, pitäen minua vanhana Leenana ja sinun Edvardisi meni niin pian pois —