Klaara. Hänen isänsä kuoli kaksi viikkoa sinun lähdettyäsi. Nyt hän elää yksin äitinsä ja sisarensa kanssa.
Bruno (iloisesti). Mitä sanot? Hänen isänsä kuollut? — ja hän siis vapaa?
Klaara. Niin vapaa, että tuntee olevansa jotenkin hyödytön maailmassa ja tuumii vakaasti hakea jotain työ-alaa joko opettajattarena tai seuraneitinä.
Bruno. Ottilieko? Ei koskaan! Hän — seuraneitinä! Hän — tuo hurmaava tyttö? Ei, jos se on totta, jos hän muistelee vielä minua, niinkuin minä häntä —
Klaara. Niin, siinäpä se solmu on. Hän ei enää maininnut sinun nimeäsi. Hän näytti olleen kovasti loukkaantunut sinun sydämmettömästä leikistäsi, jona hän sitä piti.
Bruno (liikutettuna). Onko se totta? Sitte minun pitää mennä niin pian kuin mahdollista — (Astuu ihan Klaaran eteen, tarttuu hänen molempiin käsiinsä.) Klaara, armas sisko kultani, sinun pitää auttaa minua. Minä tahdon sovittaa kaikki — minä menen heti hänen luokseen.
Klaara. Tuskin hän ottaa sinua vastaan.
Bruno. Anna sitte joku kirje — joku asia — vaan syyksi —
Klaara (ottaa kirjoituspaperia pöytälaatikosta), No, koska sinä nyt olet minun veljeni ja pidät vaan parainta miestä kylliksi hyvänä minulle — (Kirjoittaa lyijykynällä.)
Bruno (kävelee edestakaisin). Sinä olet parhain sisar koko maan piirillä! Ja minä julmuri kielsin sinulta valtion rakennusten ylitarkastajasi. Mutta odotappas, kiitokseksi ylevämielisyydestäsi —