Klaara. Luuletko niin? Sinä näytät olevan erittäin kokenut mies unhottamisessa.
Bruno (puoliääneen). No niin, kuka tässä voi väittää pysyneensä ensi lemmelleen uskollisena?
Klaara. Kun toinen parempi on tarjolla — niin juuri! No toisen sinä hankit minulle. Niin, sivumennen pyytäisin, ettet valitse liian vanhaa ja paksua uhkaylimystä minulle, tai jos se sattuu olemaan prinssi, niin en minä huoli ihan mustasta, korkeintaan hän saa olla tummanruskea, mutta ei tatuerattu.
Bruno. Ei, leikki sikseen, Klaara, minun vakava luuloni on, että paikoillaan pysyvä mies tekee vaimonsa onnellisemmaksi kuin alituinen matkailija.
Klaara. Mutta jos vaimo tahtoisi matkustaa mukana.
Bruno. Matkustaa mukana? Jättäen talot ja tavarat omiin hoitoinsa?
Klaara (ei ole kuulevinaan häntä). Ainakin tunnen minä erään nuoren naisen, joka olisi tahtonut vaikka maailman ääriin sellaisenkin tuulihatun kanssa kuin sinä olet.
Bruno (nousee hyvin liikutettuna, menee huoneen halki, kysyy toisesta kulmasta). Sinä tunnet yhden, joka — Hänellä olisi uskallusta, no elä nyt! Minä — minä tahtoisin tuntea sen naisen.
Klaara (nauraen). Ehkä sinä jo tunnet hänet. Näytit sinä ainakin pari vuotta sitten tunteneen oikein hyvin. Mutta sen jälkeen kun sinä olet alkanut tutkia vaan alhaisempia eläimiä —
Bruno (kääntyy kiihkeästi). Ei, Klaara, minä en ansaitse pilkkaasi. Minun oli toden totta tukala erota Ottiliesta. Mutta unhottaa — unhottaa en ole voinut häntä koskaan! — (Yhä vilkkaammin.) Silloin en kosinut häntä vaan sen vuoksi, että minulla ei ollut pienintäkään toivoa, tiesinhän minä, ettei hän jättäisi vanhaa, sairasta isäänsä, seuratakseen minua avaraan maailmaan.