Klaara. Saa kyllä. Edvardille minä sitä aion. Siitä olisi tullut kylliksi suuri kätkemään tuollaisen "tyhjätaskun" koko omaisuuden. Nyt saan ruveta säilyttämään sitä vanhojen muistojeni joukossa.
Bruno (liikkuu levottomana edestakaisin tuolillaan). Kuuleppas siskoni — hm! — minun täytyy tunnustaa, että koko juttu harmittaa minua.
Klaara (tyynesti). Vai niin?
Bruno. Niin, Klaara, harmittaa oikein kovasti. Jos olisin tiennyt sinun niin vakavasti hurmaantuneen tuohon rakennusten tarkastajaan —
Klaara. Minä pyydän valtiorakennusten ylitarkastajaan.
Bruno. Suoraan sanoen; hän miellytti minuakin. Hän näyttää kelpo toverilta.
Klaara. Hyvin ystävällisesti ajateltu.
Bruno. Ei, elä näytä nyt noin tylyltä, Klaara käpyseni! Minä niin iloitsin muistellessani kilttiä, iloista pikku sisartani ja nyt —
Klaara. Nyt olet itse turmellut itseltäsi ilon. Mutta elä siitä välitä. Kyllä minä itseäni lohdutan. Tiedänhän minä että te tarkoitatte minun parastani, ja kun te olette niin kokeneita ja viisaita miehiä, ja minä vaan tyhmä, nuori tyttö, pitää minun olla teille hyvin kiitollinen siitä, että noin hellästi hoitelette minua alaikäisenä ollessani.
Bruno (vielä vähän epävarmana). Kas noin, nyt puhut järkevästi. Annappas kuin suutelen sinua pikku viisaus! (Tahtoo syleillä häntä, Klaara työntää hänet tyynesti pois.) Ja mitä sinun rakennus — valtiorakennusten ylitarkastajaasi tulee — usko minua, sinä unhotat hänet pikemmin kuin hän sinut.