Klaara. Oikea vaimon esikuva, niin on. Enhän muuten olisi häntä sinulle valinnutkaan.
Emanuel. Valinnut.
Klaara. Ainakin hyväksyin minä sinun vaalisi ja olin puhemiehenäsi ja puoltajanasi. Sinä olit niin kaino, puhuttelit häntä vaan saarnastuolista. Minä taas — vaikka olin silloin kahta vuotta nuorempi, siis nykyistäkin lapsellisempi —
Emanuel (hämillään). Minä en ole koskaan unohtava, Klaara, — mitä sinä silloin teit —, ja siksi olikin tänään niin paha mieleni, kun en paraimmalla tahdollani voinut —
Klaara. Elkäämme enää puhelko siitä. "Niin hirsipuun kuin vaimon, onni määrää."
Emanuel. Tai oikeimmin: avioliitot solmitaan taivaassa. Mutta tämä —?
Klaara. Ah, meidän metsästysjuhlassamme hymyili taivas niin sinisen kirkkaana. Mutta te kai sen paraiten ymmärrätte.
Emanuel. Minua ilahuttaa että huomaat sen. Muuten on itsensä kieltämys meidän maallinen kohtalomme.
Klaara. Niin, se on totta, Emanuel! Sinun pitäisi vaan saarnata tuota itsensäkieltämistä muillekin.
Emanuel. Muillekin?