Klaara. Esimerkiksi Kaarlo veljellemme. Hän ei ajattele itsensäkieltämistä, vaan tahtoo pitää kaikki mitä hänellä on.
Emanuel. Kaarloko? Mitä hän tahtoo? Onhan hän kieltänyt itseltään avioliiton onnen.
Klaara. Niin, kun hänen on mukavampi pitää kahta orjaa kuin yhtä. Oh, tuota sydämmetöntä itsekkäisyyttä!
Emanuel. Mutta minä en käsitä —
Klaara. Etkö käsitä? Eikö ole päivän selvää, miksi hän ei laske minua miehelään? Jos minä lähden kotoa, ei Toinikaan enää voi jäädä taloon. Mitä ihmiset siitä sanoisivat. Ja kun hän ei voi tulla hänettä toimeen —
Emanuel. Puhutko täyttä totta?
Klaara. No, onhan hän opettanut tytölle ikävää matematiikkiansakin, näyttänyt hänelle kuinka logaritmia etsitään sukkelimmin! Tietäähän Toini mille paikalle pitää hänen laskea lamppu — kolme tuumaa kirjoitusneuvoista, ja mihin käsikirjoitukset asetetaan. Ja tyttöriepu orjailee onnellisena — sillä hän rakastaa tuota hirviötä.
Emanuel. Minä kummastelen. Ja Kaarlo tietää sen?
Klaara. Tietysti! Sen tuollainen mies kyllä tietää ja käyttää sitä tyytyväisenä hyväkseen. Hän ei ajattele seurauksia, ei niitä toiveita, joita kylvää kokemattoman sydämmeen, aikomatta koskaan täyttää niitä. Ja minun pitää jäädä kotiin, tulla vanhaksi piiaksi peitelläkseni ja suojellakseni mokomaa suhdetta.
Emanuel. Ai, ai! Tuo ei ole Jumalalle otollista, veljeni! Minun on tosiaan —