Helmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme taistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa molemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun verran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon luona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui helmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan vangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä oli joutunut toisen kohtalon omaksi.
Koko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta käskystä nimeksi "Masurinmaan talvitaistelu". Vapautettakoon minut sen tarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi huokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun vaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä: Ovatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko kaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit kautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin noiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös vain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?
Huolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei meidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli saavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten armeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia; niitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut. Näissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä käytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten ylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä vastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten raja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä vieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria jyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme yhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon. Virtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin pohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka; Jumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon sotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee. Venäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin puuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys saa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.
Ei ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan tähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen talvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin rajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että venäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista sodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta iskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus Unkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja Transsylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin, mitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla taistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.
Sotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen vaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan ylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se Pohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin rajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.
Minun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä suuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme tässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien vihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että tehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella ja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja Kuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun 27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen jalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän sota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että tärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen päämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua arveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme vastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme olevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet hallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin alueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne vähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai nimekseen "Niemenin-armeija".
Tilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun 2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten syyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa alkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä retki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa laajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme mekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin saksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen ylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman kuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se uhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan suurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän sotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.
Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun ryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku iskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin—Grodnon suunta on lyhin ja vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi mieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon itäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut, mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun poikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua vastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja sotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä sitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin suunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla heinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan ylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden puolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse taistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan ylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan siitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen merkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla voidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi enempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean tehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun Przasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu, valloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin. Jo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla läpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen vähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron tieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi korjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä taistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan ajatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua Kovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan laumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden maan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin suoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin takaa-ajettu.
Tähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin vielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta nyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta Varsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin elokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin hänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten joukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin joukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava, että venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa rivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli erinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä. Vastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään kaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla vihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.
Hankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi edettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun puolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä kukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on avattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme toteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa takaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta venäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki, jopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.